Mistä tarve kirjoittamiseen kumpuaa?

Maaliskuun aurinko lämmittää jo korkealta, kun minä vasta heräilen suolaista aamukahviani kuksasta hörppien. Kuksani on upea, sain sen edellispäivänä puolisoltani syntymäpäivälahjaksi. Sen kahvan vaaleassa päässä komeilee kaunis kaiverrettu lohi sekä minun nimeni. Kahvin rasva on kuksan tervaa, se estää puun pinnan halkeilua sekä muodostaa siihen likaa hylkivän pinnan. Siksi juon nyt päivittäiset aamukahvini tunnollisesti uudesta kuksastani. Pian se tulee olemaan verrattomassa kunnossa kevään retkille ja kahvikaan ei enää maistuisi suolaiselta.

Aamukahvin lomassa pohdin, mistä ihmisen tarve kirjoittaa kumpuaa? Tyylilleni uskollisena kysyn Googlelta ja päädyn lukemaan Ylen artikkelia torniolaisesta kirjailijasta Mirjam Kälkäjästä. Hänelle kirjoittaminen on samaa kuin oleminen, tapa olla ja elää. Hän käyttää kirjoittamisesta lähes samoja sanoja kuin omaa kirjoittajan polkuani inspiroinut luontokirjailija Monni Himari kalastuksesta. Sekä kalastaminen että kirjoittaminen ovat kuin varkain vallanneet yhä enenevissä määrin tilaa myös minun elämässäni. Koittaako siis minullakin päivä, kun kutsun niitä tavaksi elää ja olla? Miten ihana ajatus!

Kirjoittaminen palasi elämääni vasta hiljattain, sitten nuoruusvuosieni luovuuden puuskien. Syy siihen kuljettaa mieleni noin puolen vuoden taa, kun elämäni mullistui sairastuttuani yllättäen neurologiseen liikehäiriöön.

Tutkimukset sairauden suhteen jatkuvat edelleen, mutta viimeisten kuukausien ajan se on kulkenut nimellä dystonia. Kysymys on neurologisesta liikehäiriösairaudesta, joka kohdallani oireilee kohtauksittaisina lihasten nykivinä ja vääntävinä liikkeinä. Kohtausten voimakkuus vaihtelee, toisinaan ne ovat lieviä ja nopeasti ohimeneviä, pahimmillaan vääntelehdin tunnin kuin kala kuivalla maalla saamatta sanaa suustani tai jalkoja alleni.

Sairastumiseni aikaan luin Monni Himarin Vaella, kalasta, rakasta -kirjaa, joka maalasi mieleeni leppoisaa maisemaa elämästä vuonon rannalla, jylhien vuorten sylissä Pohjois-Norjassa. Oma suhteeni luontoon oli vuosien varrella syventynyt ja muodostunut minulle tärkeäksi voimavaraksi. Olin myös puolisoni innoittamana aloittanut uuden kalastusharrastuksen, johon olin hurahtanut päätä pahkaa.

Sairauteni raju alku sai minut kuitenkin pelkäämään ja kyseenalaistamaan, olisiko minulla enää mahdollisuutta nauttia luonnon tuomasta rauhan tunteesta siellä liikkuen ja kalastaen? Monnin kirjan lukeminen teki ajoittain menettämisen pelon vuoksi kipeää ja pidin siitä taukoja. Aika kuitenkin teki tehtävänsä ja tulin hiljalleen paremmin sinuiksi sairauteni kanssa. Lopulta luin kirjan vauhdilla loppuun ja ilmoittauduin inspiroituneena Monnin luotsaamalle Vuodenkierto-luontokirjoituskurssille, jonka olin bongannut Instagramin tarinoista.

Kurssin alkaessa minua kuitenkin alkoi jännittää, elämäni oli jo useamman kuukauden ajan rajautunut lähinnä neljän seinän sisään. Olin tehnyt vain satunnaisia kävelyjä yksin kotimme välittömässä läheisyydessä sijaitsevalla pururadalla sekä muutamia pilkkiretkiä puolisoni kanssa, joista yhdeltä hän veti minut ahkiossa takaisin autolle kun jalat eivät enää oireiltani kantaneet. Miksi ilmoittauduin juuri luontokirjoituskurssille? Mistä minä edes kirjoittaisin? Aikani asiaa märehdittyäni, päätin ammentaa tekstiä oman tilanteeni lähtökodista. Kirjoittaisin vaikka ikkunan takana seisovasta pihakoivusta ja siinä hyppivistä oravista, jos en muuhun pystyisi.

Halu kirjoittaa veikin minut yllättävän mennessään. Luontopäiväkirjani täyttyi kuun kierron vaiheista, ulkona vallitsevista säätiloista, kalasaaliista sekä auringon nousuista ja laskuista kertovista kellonajoista. Harjoittelin innokkaasti lyhyiden tekstien kokoamista ja tunsin samaan aikaan ylpeyttä ja haavoittuvuutta, kun olin onnistunut luomaan jotain omaa. Reviirinikin laajeni inspiraatiota metsästäessäni pururadalta lähimetsään ja uskaltauduin lopulta viettämään muutamia öitä yksin mökillä päivät pilkkien. Pienetkin askeleet olivat minulle suuria ja jokainen niistä toi lisää rohkeutta sekä tunnetta itsenäisyydestä.

Kuksani on tyhjä, varis raakkuu ulkona ja aurinko on maalannut parvekkeemme hempeän keltaiseksi. Palaan tähän hetkeen ja mietin mihin olen matkallani päässyt. Lattialla ja ruokapöydällä on hujan hajan värikkäitä retkeilyvarusteita sekä lämpimiä villavaatteita, sillä olemme lähdössä puolisoni kanssa viikonloppuna pienimuotoiselle vaellukselle syntymäpäiväni kunniaksi. Mietin nyt ja varmaan vielä matkalla retkikohteeksi valikoituneeseen kansallispuistoon onko kyseessä uhka vai mahdollisuus. Samapa tuo, sillä tämän retken aion toteuttaa vaikka nykivä pää kainalossa. Mukaan otan pienen muistikirjan tunnelmien ja mielikuvien taltioimista varten, niihin palaan varmasti kotiin päästyäni lausein ja sanoin.

Kirjoittaminen on rohkaissut minua hakeutumaan takaisin luontoon, se on rikastuttanut arkeani tuoden siihen uutta sisältöä sekä muistuttanut minua halusta elää oman näköistä elämää sairaudestani huolimatta. Mistä siis tarve kirjoittamiseen kumpuaa? Se lienee henkilökohtaista, omalla kohdallani kirjoittaminen pitää minut kiinni elämässä ja luonnossa, niissä kaikista tärkeimmissä.

Terveisin,
Riikka (@muistaelaariikka)

Facebook
Twitter
LinkedIn

1 ajatus aiheesta “Kirjoittaminen – tapa olla ja elää”

  1. Minna Rundgren

    “Vain se asia on menetetty, josta luovutaan” on saksalaisen G. E. Lessingin kirjoitus ja nuoresta lähtien olen pitänyt sitä mottonani ja aina kun elämässäni on ollut vaikeita käännekohtia olen kaivanut sen muistin sopukoista esille.
    Tarinasi on liikuttava, mutta se on myös inspiroiva ja antaa varmasti myös monelle jollain tapaa voimaa uskoa itseensä. Ihmisen tahdon voima on ihailtavaa.
    Kiitos kaunis.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Vieritä ylös