Näre joka näkee
Subjektin ja predikaatin yhdistäjäkirjain
Subjektin ja predikaatin yhteisellä alkukirjaimella tekstistä voidaan tehdä “laulavaa” eli alkusointuista, siten myös kaunista lukea.
Luetaan esimerkki:
“Olenko näre joka näkee,
kuusi joka kuulee,
tuuli joka toivoo,
vai riekko joka rakastaen rakentaa pesää?”
Runon pointti on subjektin ja predikaatin yhdistävä kirjain:
näre-näkee, kuusi-kuulee, tuuli-toivoo
Vahvimman linkin luot pitämällä subjektin ja predikaatin ensimmäisen tavun yhtenäisenä: nä(re) nä(kee) / kuu(si) kuu(lee) / esim. tuu(li) tuu(mailee)
Koeta kirjoittaa vastaava runorimpsu siten, että subjekti (näre) ja sille kohdistettu predikaatti (näkee) alkavat molemmat samalla kirjaimella.
Voit käyttää yllä olevaa runoa pohjana ja kirjoittaa oman runosi samaan tyyliin.
Tässä toinen esimerkki:
“En ole meri joka mylvii,
en laine joka laulaa,
vaan vuorovesi joka vaihtaa mieltään
aina kuuden tunnin välein.”
Halutessasi voit jakaa omia runojasi myös muiden luettavaksi! 🙂
Tästä muuten hyvä esimerkki on myös Kantelettaresta Min rastas raataa, jonka Sibelius on myös säveltänyt kuorolle. Oma suosikkini siitä on “meren römä rönkyy”!
Tässä alla oma tuotokseni:
saari sukeltaa
mekastavaan mereen
jokaisella pyrskähdyksellä
aalto, joka ahmii
saa saaresta hiekkaa suuhunsa
ja lintu, joka liitää
nauraa räkättää
yskivälle merelle
Rakastan tätä! (Ja Leinon kieltä!)
Ihan valmis runo julkaistavaksi. <3
Ihana runo – toivottavasti olet jo julkaissut sen muiden luettavaksi.
Lumi lentää
pudottaa lapsensa laskuvarjolla
orava odottaa ikkunalaudalla
hiutaleet hiljaa hipsuvat
linnut lakkasivat laulamasta
kevät kirmasi karkuun
Minulla meni kylmiä väreitä tätä lukiessa. Niin kaunis! <3
Toiveet toteutuivat
muistojen myllerryksissä.
Totuus olikin toisenlainen
arjen aprillia.
Huikean hieno! <3
Kosken kuohu kuiskii,
kesäyön hämy hälvenee,
varhainen kajo kuultaa,
siellä missä lempeä vire lohduttaa.
Aivan ihana. <3
Olen tahtomattani tammenterho,
puuvanhus päätti vuoroni olevan,
lintujen livertäessä toisaalla
hiirten hiipiessä pesistään
nuuhkimaan nuorta kevättä,
aamun aukaistessa maisemaa
pudottaudun puutarhan multaan,
olen tahtomattani tammenterho
Lopultakin lunta maassa
yhden huolimattomasti heitetyn
harson verran
Ilmassa pölysokeria ja pitsiä
tuuli käärii siitä virkatun viestin
heittää kuorrutusta kuistisi kaiteelle
Katso ohipyörivää pyryä
ota kiinni lumesta
häähunnun helmasta
laahuksen liepeestä
ja tule!
Leikitään lumilasten häitä
saat sokerisuudelmia
ja paidastani palasen pitsiä
———————-
Runo on 1993 toisella nimellä (liian hätäisesti) julkaistusta omakustanteesta, jonka jälkeen runosuoni sitten tyrehtyikin.
Istuu vain vähän suruissaan
pieni prinsessa takut tukassaan
Ajatukset kauas kantaa
tuntureiden taa,
syliin erämaan,
missä auringon kajoon,
kosken kimmellykseen
tai tuulen tuoksuun
ei tule koskaan hän tottumaan
mielensä sinne hänet vie,
rinkan selkään antaa
ja surun hetkeksi piilottaa
Merellä
Ulapalla kaarnalaiva joka kaipaa,
puuska joka puree,
pärske joka päihittää
taivas joka taittuu.
Oletko siellä laituri joka laulaa,
kare joka kaatuu,
petäjä joka peittelee,
hiekka joka jo hiljenee?
Ilta ilkkuu
nuokkuvan nukkumaan
kerää kerän ja
pujottaa puikot.
Pujahtaa pehkuihin,
kaivautuu kainaloon.
Talitintti tapsuttelee katolla,
peippo pelehtii oksalla,
ja kissaa kismittää kadonnut hiiri,
mutta Juho se vaan juo kuistilla kirnupiimää.
Maali ei maanittele alastonta seinää,
Narratiivi narskahtaa ulko-oven saranoissa,
Korvaan kuiskaa:
Helvetti helpottaa
Kuu kuulee tähtien liikkeet
Maan alati muuttuvat murheet
Pimeydessä piilottelevat ulottuvuudet
Maailmankaikkeudessa matkaavat kulkijat
Kuu kuulee kaikkeuden
Hiljaisuudessa, jossa ei hiiskuta sanaakaan
Olenko näre näkeväinen,
vai kuusi kuulevainen?
Vaiko sittenkin tuuli toivon tuoja?
En, vaan riekko, joka rakastan pesän rakensi!
___
Paimenpoika joka pullaa syöpi,
pienoisella pillillä piipittää
Lehmä, jolla on lennokas häntä, hyvästit hänelle huiskauttaa,
Lypsylle, lypsylle kiirehtää.
Kuu keikaili kauemmaksi,
kurkotteli kohti tähtiä,
antaakseen tilaa auringolle,
aamunkajon kauneudelle.
Aamurusko aukaisi silmät.
Sinä sanot, ettei talvi tavoita sinua,
sillä talvella on kohmeiset kourat ja
kalpeat kasvot, ja viileässä vihurissa
häivähdys hätäistä arkuutta.
Sanomattakin se aavistaa
nousevan auringon aikeet,
sinä tähdennät, ja puhallat
kehukoistasi valkoista huurua
kuun kuulasta valoa vasten.
Silloin minäkin näen sen –
pienen häilyvän hetken –
kuinka planeetta pyörii
vinossa kuin vieteriukko,
ja ravistaa puista pehmeän lumen
alleviivatakseen kaiken.
Pakenen kuuta joka kyylää,
hämärää joka hätistää,
iltaa joka ilmiantaa.
Missä viivyt armahtava aurinko,
vapauttava valo!?!?
Kinokset kimmaltavat pellonreunalla,
kun punatulkku pyrähtää lentoon
ja keltasirkut kiirehtivät lintulaudalle.
Kiire kaikuu ilmassa,
kun siivekkäät syövät jyvänsä
ja pakenevat pyryä.
Aamuaurinko antaa periksi,
kun harmaus hakee paikkaansa
ja valo viistää enää pellonnurkkaa.
Taivas tulee alemmaksi,
kun pilvet putoavat
ja lumisade luo maiseman uudelleen.
Paljaat puut arkailevat,
kun tuuli tupruttaa
ja kylmyys kyläilee oksilla.
Mutta kevät keikuttelee jo perustuksia.
Päivänvalo pääsee yllättämään,
kun sade saavuttaa loppunsa
ja lämpö läikkyy kuin vahingossa kasvoille.
En ole lintu, joka livertää,
en tuuli, joka tuivertaa,
vaan lehti, joka lentelee
ja lopulta maatuu ja muuttuu mullaksi.
minä myrskylinnun lailla
kiipesin korkeille
kallioille kohmeisille
tuulien tavoiteltavaksi
sieltä sukelsin
aaltojen alle
luoksesi lepäämään
kelo kuulee
kaukaisimmankin kaiun,
tupasvilla tuntee
tuon tuulisen taivaan tienviitat,
suon sydän sykkii
samaa säveltä
kanssa kairain kulkijan.
Tyrskyissä ja tyvenessä
Laulujoutsen laineilla laulelevi,
haapana haukea haastelevi.
Lohi lokille loihe loruilemahan
– matalikossa made, maltahan!
Koivun kovassa kuoressa,
kaarnassa kaarevan männyn.
Mukana mustan muurahaisen,
Auringon autuas lämpö.
Lokki loivasti lentelee,
vanhus vapansa kanssa,
laiturilla lauleskellen,
katselee kauneutta kevään.
Tuuli tuiversi ikkunoissa,
kuu kaarena kumotti,
muuatta iltaa kun muistelin.
Itsekseni itkin silloin,
surutta silmäni kostuivat,
onnesta kylläinen olin.
Hyräillen hyväilin muistojani,
toiveeni tohdinko lausua ääneen,
omani ottaisin kainalooni.
Kaukana kultani kuitenkin,
kohta kotiin tulisit,
vierelleni vierähtäisit.
Lepopaikkani lempeä oli,
pehmoisesti itseni peittelin,
uneen uuvuin hiljalleen.
Kevään odotus
Yöllä pakkanen paukkuu,
päivällä pilvet peittävät auringon
ja illalla jo tuiskutuuli tuivertaa.
Odotan talven taittumista,
kun kevään koittaessa
valokin vihertää.
Ja kesän kirkkaudessa
linnut lennossa livertävät.
Niin silloin sydän ilosta sykkii,
ja kaikki on kaunista katsella
luonnon laulun laineilla.
Kevät kutsuu
Kukkaset kurottuvat, kuulaassa kirkkaudessa.
Mehiläiset miettivät mettä, murheitta maailmassa.
Kevyesti kulkee kevät, kuiskeessa kukkien.
Maa muistaa, mikä merkitys on murheettomien.
tyylikäs kuin tyyny
pehmeän peiton rinnalla
laulava lakana kurkkaa
nukahdatko nuorena
kuin kissa kippuralla
kuuluvasti kuorsaten
ei en ensinkään nuku
silmäni vain siveästi
ripset riippuvina lepäävät
—
tahdotko tanssia
bella ballerina
sievästi sipsuttaen
hymyillen hypähtäen
pyörähtäen pyrynä
keveästi keinuen
tahdotko tanssia
hilpeä hiphoppari
letkeästi leiskauttaen
yllättäen ympäri
ämpäri ällistyttäen
tahdotko tanssia
kaunis kavaljeerini
vakaasti valssia
humppaa hullusti
polkkaa pontevasti
taitavasti tangoa
letkeästi letkajenkkaa
tahdotko tanssia
yksin yössä
soiton soidessa
laulu lanteillasi
varpaat vauhdissa
musiikki muistoissasi
—
olen kissa joka kietoutuu kerälle
nalle joka nauraa kissalle
puro joka puhelee nallelle
käki joka kastelee kätensä purossa
kuukkeli joka kumartuu kädelle
ukkeli joka utelee kuukkelilta
akka joka antautuu ukkelille
kerä joka keriytyy akan sormissa
kissa joka kietoutuu kerälle
—
kuka kukkona kiekuu
kanana kaakattaa
tipuna tipsuttaa
munana mulkoilee
soikeana soittaa soivaa soitintaan
viuluna vingahtaa
huiluna hulluttelee
kitarana kiristelee kieliään
sävelenä sävyisästi säntäilee
tanssahtelee tahdikkaasti
kevään keveyttä
iloa ilmojen ihanuudesta
auringon autuudesta
leudosta lemmen leikistä
Lumi joka lupaa
metsä joka mekastaa
vai riekko rientää pesälleen
Kuuletko koivun kuiskaavaan
leppälintusen laulavan
korkealla kuusikossa
matalalla männikössä
pientareella pajukossa
seudulla suvisen Suomen.
Minä odotan mielelläni
hetkeä joka siniseen taipuu
hetkeä
jonka hiutale hiljaa lävistää
ja pakkanen paukauttaa todeksi
Sinäkö siellä kylmässä seisot?
Tule sisälle.
Hevonen hörähtelee hangessa,
pakkanen paukkuu puiden rungoissa.
Kauas kuuluu,
kaviot kopisevat jäisellä tiellä.
Vakava väki vaeltaa,
evakot matkaan ennättää.
Kotikylä taakse katoaa.
Kyynel poskella kimmeltää.
Hiutaleet hiljaa hipeltävät
leijailevat lempeästi hangen pintaan
tintti tirskuttaa
varis vaaputtaa kattojen katveessa
raakkuu rapsakkaa pakkasta
Kevyt on askel auringon auvossa
luotan lupaukseen
kevään koittoon
virkoavaan vihreään
elpyvään elämään
Talvi taittuu aikanaan
~Vuorten vaeltaja~
Vuorituuli vie minut polulle,
kallioseinämät kutsuvat rohkeutta esiin,
sumusola sulkee taakseen kaiken tutun,
rinnekorpi rohkaisee jatkamaan,
nummilaakso näyttää uuden suunnan,
huippujen hiljaisuus haastaa sydämen kuuntelemaan,
taivaanrannan tuuli tuo lopulta rauhan.
Pakkasyö
Kuu kurmottaa
taivasta talvehtivaa
hangen kiteiden kimaltaessa
tähtinä maan päällä.
Pihan harakkaa hermostuttaa
reviirin väliaikainen vallattomuus:
siili sipsuttaa kompostin kulmalta
selkäpiit suorassa sitä kohti,
kurre kipittää ja koukkaa kävyn
kompastumalla sen kylkeen,
koira karjahtaa kovaa
ja karkottaa kuninkaan korkealle koivuun.
Voi harakan höllentyviä hermoja:
Hovi ei huolehdi hierarkiasta!