Les Niserables
Tehtäväkuvaus
Katso yllä olevaa kuvaa. Kuten huomaat, tekoäly on tehnyt tepposet: kirjan nimi on vinksallaan, eikä teosta saa avattua kahden selkämyksen takia.
Kuvittele tilanne, jossa astut sisään vanhaan antikvariaattiin: pehmeä valo siivilöityy himmenneistä ikkunalaseista, kissa kehrää lukunurkan vihreällä plyyssituolilla ja mahonkiset hyllyt notkuvat upeita teoksia.
Kävelet kirjahyllyn luo. Nappaat yhden teoksista käteesi vain tajutaksesi, ettet voi avata sitä. Et voi, koska teoksella on kaksi selkämystä.
Voit toteuttaa tehtävän kahdella tapaa.
1) Kirjoita ensin “tavan” kuvaus antikvariaatista. Kuvaile vanhan kirjakaupan tunnelmaa, tuoksuja ja ääniä. Millaisia selkämyksiä niteillä näet? Ovatko ne kullattuja ja krumeluureja? Vai onko kirjakauppa sittenkin erikoistunut kuvitteellisia maailmoja ja tapahtumia kuvaavaan kirjallisuuteen, spekulatiiviseen fiktioon?
Kun olet saanut tekstin valmiiksi, muokkaa sitä niin kuin tekoäly surkuhupaisimmillaan muokkaisi; tarkoitus on, ettei mikään kirjakaupassa ole, kuten sen pitäisi olla.
2) Vaihtoehtoisesti voit kirjoittaa tekstin suoraan tekoälyn maailmaan.
Halutessasi voit hyödyntää näitä kysymyksiä tarinasi tukena:
- Miten kaksiselkäistä kirjaa luetaan?
- Miksi kirjat on suljettu kahdella selkämyksellä?
- Kuka kirjat on sitonut?
- Mikä painotalo kirjat on painanut?
- Miten kirjat ovat päätyneet antikvariaattiin?
Lisäksi voit käyttää näitä ideoita tarinasi tukena:
- kirjojen nimet muuttuvat digitaalisiksi
- kirjat kommunikoivat sinulle lentämällä pinoksi, jotta voit lukea selkämysten nimistä koostuvan viestin (tätä kutsutaan kirjanselkärunoudeksi)
- kirjahylly imaisee sinut sisäänsä, minkä seurauksena päädyt katselemaan oikeaa minääsi rinnakkaistodellisuudesta (kuten Interstellar-elokuvassa tapahtui).
Millaisen AI-todellisuuden saat luotua?
Les Niserables ja antikvariaatin portti
Oli pimeä ja sateinen ilta, kun astuin sisään vanhaan antikvariaattiin, joka oli täynnä vanhojen kirjojen tuoksua ja harmaita hyllyjä. Huoneessa ei ollut muuta ääntä kuin sateen ropina ja vanhojen sivujen kahina, kun selailin hyllyjä. Antikvariaatin omistaja oli harmaapartainen vanha mies, jonka silmistä paistoi syvä salaisuus – kuin hän olisi elänyt jo useita elämiä ja tuntenut kirjat kuin omat taskunsa.
Etsin jotain erikoista, mutta en ollut varma, mitä. Jokin veti minua eteenpäin kohti erikoista hyllyä, joka ei tuntunut olevan aivan samalla taajuudella kuin muut. Kun tartuin erääseen kirjaan, käteni tunsi heti, että jotain oli vialla. Se oli kovakantinen kirja, jossa oli päällä kulunut kulta-askelma ja kuparihopealla painettu nimi: ”Les Niserables”.
“Les Misérables” oli tuttu, mutta tämä – tämä ei ollut sama kirja. Sen selkämys oli outo, sillä se oli molemminpuolinen. Koko kirja tuntui huokuvan jollain tavalla vääristyneeltä, aivan kuin se oli ollut olemassa muissa maailmoissa. Silti, en voinut olla avaamatta sitä. Sillä kahdesta selkämyksestä huolimatta kirjan sai kuin saikin auki painamalla toisen selkämyksen varovasti kirjan sisään.
Kun avasin kirjan, tekstin sijaan sivut vilisivät kuvia ja symboleja, jotka vaihtelivat nopeasti. Välillä näkyi kirkas, hohtava virtapiiri, välillä haamuja, jotka olivat puoliksi ohjelmoituja ja puoliksi ihmisiä. Se oli kuin matka jonnekin aivan muualle – aivan kuin olisin astunut kirjan maailmaan.
Koko antikvariaatti ympärilläni alkoi muuttua. Kirjat alkoivat liikkua, ja hyllyt venyivät ja vääntyivät kuin ne olisivat eläneet omaa elämäänsä. En ollut enää yksin tässä huoneessa; huone oli nyt osa jotain paljon suurempaa, ja kirja, jota pitelin käsissäni, oli vain avain.
“Les Niserables” oli vain nimi, mutta se, mitä kirja todella piti sisällään, oli paljon enemmän kuin mikään olin kuvitellut. Kirja ei vain kertonut tarinaa – se loi sen. Ja kun sivut avautuivat, minusta tuntui, että olin astumassa syvemmälle maailmaan, jossa tekoäly hallitsi kaikkea. Tässä maailmassa ei ollut eroa ihmisten ja algoritmien välillä, ja kaikki oli yhtä häilyvää ja monivivahteista kuin tieto itsessään.
Oliko tämä vain antikvariaatin satu, vai oliko tässä maailmassa joku voima, joka ei halunnut minun palaavan takaisin tuttuun ja turvalliseen elämääni?
Oliko kirja vain ansa, johon olin langennut? Pitäisikö minun jatkaa matkaa kirjan mukaan?
Minun oli tehtävä valinta.
Saavun vanhaan kirjakauppaan, jossa toimii samalla kahvila. Kaupassa tuoksuu tuore pulla sekä kahvi. Kirjat tuoksuvat ihanilta. Uppoudun kirjojen maailmaan.
Kirjan takakannessa on salaviesti. Joku tarvitsee apua. Kirjasta nousee käsi, johon tarttumalla yritän vetää häntä luokseni, mutta hän vetäiseekin minut toiseen maailmaan. Tässäkin tarinassa on pahatar ja hyvätär. Paha yrittää tehdä pahojaan, joita hyvä yrittää estää.
Saan käteeni miekan. Käyn hurjaa miekkataistelua, kunnes yhtäkkiä tajuan seisovani jälleen kirjakaupassa, kirja kohotettuna ylöspäin kädessäni. Toisessa kädessäni on kaakaomuki, jossa on kansi päällä. Katson ympärilleni. Kaupassa ei ole ketään. On ihan hiljaista. Kauppias hymyilee tietävästi.
Lopultakin pääsen tähän legendaariseen perinteiseen kirjakauppaan. Olen odottanut tätä vierailua vuosia.
Heti kun avaan oven, sieraimiini leijailee tunnistettava aidon, oikean kirjakaupan tuoksu: appelsiini. Ja koska kyseessä tosiaan on vanha ja kunnianarvoisa kirjakauppa, kirjat on pinottu perinteisesti korttitalon malliin lattioille – mikään muu järjestelmä ei tulisi kyseeseenkään tämän tasoisessa kaupassa.
Hetken emmittyäni otan käteeni yhden klassikon: Les Nisarables. Laitan tämän upean perinteisen kaksiselkäisen teoksen pääni päälle ja imeytän sisällyksen aivoihini.
Hieno teos ja hieno kirjakauppa, olen tyytyväinen vierailuuni täällä.
Olen kävelyllä erään keski-Suomalaisen pienen kaupungin keskustan ulkopuolella. Tuuli nostaa katupölyä ilmaan, sitä menee nenään, alkaa aivastuttaa. Lämpömittari näyttää kaupan seinällä, että lämpötila on juuri lämpöisen puolella muutaman asteen. Aurinko paistaa, silti kylmä tuuli tuivertaa luita ja ytimiä.
Jatkan kävelyä, jossain haukkuu koira, varmaankin läheisen puiston nakkikioskin nurkalla parveileville toripuluille.
Huomaan erään porttikongin vanhojen ruosteisten porttien olevan raollaan, ne kiljahtelevat kuivilla saranoillaan, mietin, että muutama pisara öljyä olisi paikallaan.
Tajuan samalla, että eiväthän nämä ruosteen patinoimat portit ole koskaan olleet avoimina. Olen ohittanut ne satoja kertoja kuitenkin vuosien aikana jonka olen kaupungissa asunut.
Uteliaisuus voittaa, astun portista sisään kapeaan hämärään kujaan. Kujalla on muutama ruosteen syömä polkupyörä nojaamassa seinään. Ne eivät kuitenkaan kiinnosta sen enempää, astelen yhä pidemmälle kujan päässä heikosti hehkuvaa valoa kohti.
Tulen pihalle, siellä seisoo lehdetön puu odottamassa kevään lämpöä puhjetakseen kukkaan kylmän ja tuulisen talven jälkeen.
Puun takana näkyy avoin ovi keltaiset rappaukset päältään pudottaneessa seinässä.
Seinällä on kyltti josta vielä jotenkin erottuu sanat: Virtasen kirja ja kello.
Astun ovesta sisään, vastaan tulee ummehtunut, menneeltä elämältä ja vanhoilta sanomalehdiltä ja musteelta tuoksuva pölyinen ilma, jossa on heikko nahkaselkäisten kirjojen tuoma oma aromi.
Myyntitiskin toisella puolella on vielä vitriini jossa on muutamia pysähtyneitä ajannäyttäjiä, tiskin takana näkyy olevan pöydällä kaiken tomun seassa myös pysähtynyt levysoitin…
Tilassa ei ole muuta valoa kuin joka suodattuu likaisten, pölyisten ikkunoiden siivilöimänä tomuiseen vanhaan puotiin.
Yhtäkkiä selkäni takaa, jostain yhä kirjojen täyttämien hyllyjen takaa kuuluu hyytävä parkaisu ja ääni kuin jotain olisi raskasta olisi pudonnut lattialle.
Pelästyn ja meinaan juosta ulos mutta uteliaisuus voittaa.
Kuljen kuin unessa liikkeen takaosaan, jotain liikahtaa ilmaan nousseen pölyn seassa. On hämärää ja ilma sakeana pölystä enkä erota mikä pimeässä liikkui, en näe enään liikettä. Yhtäkkiä jokin ikäänkuin puskee jalkaani vasten, tajuan sen olevan kissa, vanha harmaa raidallinen kissa.
Se mouruaa jotain, kuin pyytäen seuraamaan itseään. Kuin hypnoosissa seuraan tätä oliota hyllyjen taakse yhä kauemmas hailakasta valosta.
Peremmällä on niin hämärää ettei näe mihin astuu, kissastakaan ei näy edes hännänpäätä. Jalkani osuu johonkin hapuillessani pimeässä, onko se kenties se kissa?
Kumarrun ja haron lattiaa sormen päilläni, äkisti käteni osuu johonkin karvaiseen. Silitän sen karvaa pimeässä, ajattelen että “onpa se laiha ja kylmä”, sen luut tuntuvat turkin alta. Silmäni ovat hieman tottuneet pimeään ja näen kissan suun olevan raollaan, se ikäänkuin irvistää, silmät ovat painuneet syvälle sen päähän, kuivuneet pois.
Sehän on kuollut, ollut jo kauan, vilu puistattaa kroppaani. Sehän makaa jonkin kirjan päällä, se on käpertynyt siihen ikiuneen. Siirrän sen kevyttä kuivaa ruumista nähdäkseni minkä päällä makasi.
Tajuan sen olevan kirja, ruskea nahkakantinen, selkämys verenpunainen, mitä ihmettä sillä on myös toinen selkämys, miten tämän voisi lukea, avata?!
Sen selkämyksessä lukee juuri erottuvin kirjaimin: Les Niserables, molemmissa selkämyksissä.
Taitaa olla pahemman laatuinen kirjoitusvirhepaholainen koko teos. Yritän kiskoa sitä auki, se vaan ei suostu aukenemaan. Se putoaa käsistäni lattialle suoraan kissan kalmon viereen. Sen välistä pilkottaa jotain, kirjekuoriko se?
Kyllä, kirjekuori se on. Kiskon sen kirjan välistä esille, sen päällä on teksti: Sinulle.
Ajattelen avaanko sen, kyllä avaan. Siirryn lähemmäksi ikkunaa jotta näkisin selkeämmin. Tiskin päällä on vanhat sakset, avaan kuoren niillä.
Otan paperin käteeni, alan lukea sitä.
Otsikko on kirjeessä, Onnittelut sinulle utelias, on sinun vuorosi. Olet tästä lähin osa tätä kirjapuotia, kunnes olet lukenut kaiken mitä hyllyistä löytyy ja kaiken mitä ikinä tänne tuodaan lisää… Tunnen kuinka jalkaani vasten painuu jotain, se sama kissa. Se on herännyt henkiin, valot syttyvät, tomu katoaa kuin taikaiskusta. Levysoitin tiskin takana alkaa pyörimään täyttäen tilan musiikilla, kaksi selkäinen kirja on tiskin päällä. Ikkunat ovat puhtaat, kellot raksuttavat. Yritän lähteä pois, ovi josta olin tullut on yhä avoinna. En pääse ovesta ulos, on kuin jokin voima estäsi lähtöäni, kissa naukuu jaloissani, ikäänkuin sanoen “olet minun”…
Olipa vetävä alku! Todella olin tuolla pelottavassa kirjakaupassa. Olisin lukenut paljon pitemmästikin tätä tarinaa. Vähittäinen siirtymä realismista pois oli hieno ja toimiva.
Mahtavaa, vapaapäivä! Kevät on kirkkaimmillaan kun päätän lähteä pikku bussimatkan päähän isompaan kaupunkiin lauantain viettoon. Keräilen reppuun puhelimen, laturin, lompakon ja vesipullon. Matka on jo maksettu netissä, joten tarvitsee vain hankkiutua punaisen Onnibussin penkille ja valmistautua pieneen päiväseikkailuun.
Pyöräilen pysäkille, lukitsen pyörän telineeseen ja marssin odottelemaan linja-autoa. Pian paikalle kaartaakin kaksikerroksinen bussi. Löydän paikkani bussin yläkerrasta, asettelen reppuni lattialle ja nojaan penkin selkänojaan. Pikku reissu on niin tervetullut hektisen työarjen keskelle!
Maisemat vilistävät ohi ja taidan torkahtaa – olen aamu-uninen ja tämän edullisen bussin aikataulu oli minulle hieman sopimaton. Edullinen hinta kuitenkin houkutteli heräämään vuorokausirytmiini nähden kovin aikaisin.
Havahdun kun bussi jarruttaa ja pysähtyy. Perilläkö, nyt jo? Todellakin! Noukin reppuni lattialta ja suunnistan kohti ulkoilmaa. Huikkaan laukkujen kanssa touhuavalle kuljettajalle kiitokset ja lähden kohti pientä päiväseikkailuani. En ole suunnitellut päivääni kovin tarkkaan, olen ajatellut vain kuljeskella mieleni mukaan ja pysähdellä minne huvittaa.
Kaupungissa on paljon kauniita vanhoja taloja, ja ihastelen niiden julkisivuja toukokuun kirkkaassa valossa. Kukkaistutuksetkin ovat jo paikoillaan, jäätelökioskit odottavat asiakkaita ja kaupunkilintujen kirkkaat silmät seuraavat menoani torin laidalta. Käännyn kapealle kadulle jossa muistelen nähneeni pikku kahvilan viime vierailullani. Missä se olikaan?
Sitten katseeni osuu ikkunaan, jossa on himmeän kultaisin fraktuurakirjaimin teksti “Kirian Puoti”. Tekstiä ympäröi koristeellinen kuviointi, joka tuo mieleen vanhat kirjankannet. Sisällä on melko hämärää, mutta näen että siellä on hyllymetreittäin kirjoja ja antiikkitavaraa. Avaan varovasti kapeahkon puuoven, josta maali on hieman rapissut. Pieni kello kilahtaa sisääntuloni merkiksi.
Heti ovelta tunnen tuoksun, jonka voi aistia vain kunnon antikvariaateissa. Hiukan makea vanhan paperin, nahkaisten kirjankansien ja puisten hyllyjen huoneilmaan hengittämä tuoksahdus. Voimakkaammin aistin kuitenkin syvän hiljaisuuden, joka ympäröi minut kun ovi sulkeutuessaan eristää minut kadun äänistä. Katselen kirjarivejä, astiahyllyjä, muutamaa pöytälamppua ja lempeästi kellastuneita, kauan sitten vernissattuja öljymaalauksia tummine puukehyksineen. Kaikki on aseteltu kauniisti paikoilleen, ja huone vaikuttaa enemmän olohuoneelta kuin kaupalta. Vaikutelmaa lisää vanha, koristeellinen sohva pulleine samettityynyineen.
Nyt vasta huomaan, että huoneen perällä on suuri kirjoituspöytä, niin komea ja kiiltävä että se on varmasti palvellut joskus jonkun pankinjohtajan työpöytänä. Sen takana istuu pienen pieni, hyvin iäkäs nainen joka näyttää syventyneen kirjan lukemiseen. Vihreävarjostiminen lamppu valaisee hänen kirjaansa, ja nyt kuulen että takahuoneessa soi hiljaa radio, kuulen pientä puheen porinaa.
Kun lähestyn häntä, hän nostaa verkkaisesti katseensa ja tarkkailee minua kapeiden lukulasiensa yli. Hymy on vain vivahdus kasvoilla, ja silmät ovat hämmentävän kirkkaat. “Etsittekö jotain?” hän sanoo äänellä, joka ei tunnu sopivan olemukseen. Se on pienen pojan ääni, ja vavahdan hiukan yllätyksestä.
“Tuota, minä….ihan vain katselen. Teillä on täällä…hyvät valikoimat.”
“Olkaa hyvät”, hän vastaa pikkupojan äänellään ja syventyy taas kirjaansa. Vilkaisen kirjaa jota hän lukee. Sen sivut ovat täysin tyhjät. Arvelen, että kyseessä on kirjan lukujen välissä olevat tyhjät sivut, enkä jää ihmettelemään enempää. Siirryn tutkimaan kirjoja. Tuntuu kuin takahuoneen puheenporina voimistuisi hieman, alan erottaa lauseenpätkiä. “…ja musikaalin ensi-ilta on….pääosaa esittävät….”
Kuljen kirjahyllyn vierustaa. Täällä on todellakin vain vanhoja kirjoja, hyvin vanhoja. Ihmettelen mielessäni, missä ovat kaikki Päätalot ja Hietamiehet. Ehkä tämä paikka on erikoistunut käsinladottuun kirjallisuuteen, mietin. Kuljetan sormeani pitkin selkämyksiä, ne ovat kiehtovan kauniita. Täynnä kullattuja kirjaimia, koristeellisia painatuksia, kohokuvioita, pieniä ajan hampaan merkkejä.
Silmiini osuu selkämys, jossa lukee “Les Miserables”. Tämä on se äärettömän surullinen klassikkomusikaali… Vedän kirjan varovasti hyllystä. Kansi on kulunut, nimi on painettu kanteen. Les niserables?? Tämä on varmasti joku harvinainen virhepainos, ehkä arvokaskin. Huomaan että harmaassa selkämyksessä nimi on oikein, mutta kannessa on virhe, ja outoa kyllä, kirja ei avaudu koska kirjassa on kaksi selkämystä. Toinen selkämys on punainen ja sen tekstistä en saa selvää. Mitä ihmettä? Vilkaisen vanhaa naista, hän on edelleen keskittynyt kirjaansa, tuijottaa tyhjää sivua liikkumattomana. Takahuoneen puheenporina tuntuu taas voimistuneen lisää, kuulen jo pitempiä lauseita. “Kyllä, musikaalin pääosan esittäjä on vaihtunut…”
Yritän avata kirjaa, mutta eihän se onnistu. Hätäännyn hieman oudosta tilanteesta ja yritän laittaa kirjan takaisin hyllyyn, mutta sille ei ole enää paikkaa hyllyssä ja kun yritän siirtää kirjoja saadakseni kolon kirjariviin, kirjat on kuin liimattu yhteen. Sydämeni alkaa pamppailla, haluan ulos täältä. Lasken kirjan kädestäni pienelle, pitsiliinan peittämälle pöydälle, sanon “kiitos hei” vanhaan naiseen katsomatta ja yritän lähteä ovelle, mutta sitä ei enää ole, eikä näyteikkunaakaan. Joka puolelta minua ympäröivät vain kirjahyllyt. Maalaukset, lamput, sohvat ja vanhat astiat ovat kadonneet ja tila tuntuu pidentyneen ainakin kymmenellä metrillä. Vanha nainen on tilan toisessa päässä, edelleen tutkimassa tyhjäsivuista kirjaansa. Takahuoneesta tulvii yhä paisuva puheen pauhu: “Ja seuraavaksi haastattelemme musikaalin tulevaa pääosan esittäjää. Tämä uusi versio vanhasta näytelmästä kertoo naisesta, joka suljettiin vankilaan pikkurötöksen vuoksi eikä hänen elämänsä koskaan palannut entiselleen. Tervetuloa suoraan lähetykseen, ….” Kuulen puhujan lausuvan nimeni. Vanha nainen nostaa katseensa, sulkee kirjansa, nousee ylös ja näyttää käskevällä kädenliikkeellä että minun on seurattava häntä takahuoneeseen.
Kauppahallin oli täynnä ihmisiä, mikä oli aika normaalia lauantai iltapäivällä. Minka yritti suunnistaa ihmismassan ympäri ja ohi, ilman että törmäisi turhan monta kertaa ohi kiiruhtaviin ihmisiin. Kauppahallin kujilla löytyi kaikkea mitä toivoi. Tuoretta kala ja vihanneksia, mureta lihaa, sekä erilaisia käsityö kojuja, sisustus ja lahja kojuja, pieniä kahviloita, ja Minkan suosikki kojut, pienet kirjakojut.
Minka tuli tänne joka viikko, joskus jopa kahdesti viikossa. Kaikki kojut ja kuja olivat tuttuja, mutta tänään hän ensimmäistä kertaa huomasi pienen kirjakojun. Kauppahallissa oli parikin kirja kojua. Kojun edessä missä hän nyt seisoi, oli ollut siinä kauan, sen hän tiesi, mutta jostain syystä hän ei ole tiedostanut sen olemassaolo kuin vasta nyt. Mikä siinä oli mikä nyt kiinnittää hänen huomionsa, hän ei tietänyt, mutta jotain siinä oli mikä kiinnitti hänen huomioonsa.
Koju oli saman kokoinen kuin kaikki muut kappahallin kojut. Mikä poikkesi muista kirjakojuista, oli että yhden kirjahyllyn vieressä oli ovi, joka oli hieman auki. Koska kojun myyjää ei näkynyt, Minka ei voinut vastustaa kiusasta ja päätti kurkata ovesta sisään. Oven takaat avautui vanha antikvariaatilta. Oliko mitään parempaa kuin löytää uusi vanha antikvariaatti, Minka ajatteli.
Kaupassa oli ihana, vanhojen kirjojen ja nahan ja pölyn haju. Kirjoja oli hyllymetreittäin, seinillä oli vanhoja suomen matkailu julisteita ja tapahtuma julisteita, sekä vanhoja karttoja lähistöllä olevista kaupungista ja kylistä. Kaupan eri nukissa oli kulunuita nojatuoleja, jossa seinällä roikku pieni lukuvalo. Kaupan tunnelma oli niin kotoisa ja idyllinen, Minka vain huomasi kuinka kaikki kiireen ja huolet häipyivät ajatuksista
Minka tutki rauhassa kirjoja. Jostakin vanhoista teoksista hän oli kuulut, toiset olivat avina tuntemattomia. Minkan silmä osui kirjan nimeen Les Niserables, hän naureskeli hiljaa itsekseen ja mietti että oliko kirjoitus virhe vai oliko tosiaan kirja nimeltään Les Niserables. Hän otti kirjan hylystä ja käänteli ja väänteli mutta jäi hieman hämilleen. Siinähän oli kaksi kirjanselkää, miten tällaista kirja voi lukee, Minka ajatteli. Hän katseli hyllyä mistä oli ottanut kirja, kirja kategoria oli Kirjoittamattomat kirjat. Hyllyn sivulla oli pieni kyltti missä luki, Kirjojien käyttöohjeet: kuvittele mitä haluat lukea ja kirjan maailma aukeaa sinulle. Lause sai Minkan mielikuvituksen liikkeelle, ja yhtäkkiä hän huomasi kirjan aukeavan ja tekstiä syntyni kovaa vauhtia. Kuin hypnoottisessa transsissa hän käveli kirja kädessä, lähimmäisen nojatuolin luo ja jäi siihen lukemaan kirjaa. Ajasta ja todellissudesta hän ei enää tietänyt mitään, hän oli täysin vaipunut kirjan maailmaan..
Ovi kauppahallista antikvariaattiin meni hitaasti itsestään kiinni, ja ihmiset kauppahallissa jatkoivat kävelemistä kirjakujan ohi huomaamatta sen olemassaoloa.
1
Suuren basaarialueen jossain keskivaiheilla näkyi pienen lyhdyn valonkajo. Valo oli jotenkin erilainen, se näytti kuin olisi pyrkinyt ulos kuvustaan. Poukkoili ylhäältä alas, sivulta sivulle. Jokin siinä veti puoleensa. Kulkiessani kohti valoa huomasin, ettei askeleeni tavoittanut sitä, vaikka juuri äsken se oli paikallaan yhden tolpan kohdalla. Nopeutin askeleitani, melkein jo juoksin.
Basaaria suojaavat kankaat antoivat valolle oman tunnelman luoden sen liikkeistä varjoja reunustavien rakennusten seiniin. Lopulta valo pysähtyi erään rakennuksen kulmaukseen. Se oli jotenkin erilainen kuin kaikki muuta rakennukset. Sillä oli jonkinlainen energia, joka veti puoleensa.
Paikalle saavuttuani valtasi minut outo jännityksen sekainen tunne. Suuren pesemättömän ikkunan yläreunasta sai sen verran tekstistä selvää, jossa luki antikvariaatti. Ikkunan vieressä oli ovi, joka hädin tuskin pysyi saranoissaan kiinni. Valo ei ollut enää lyhdyssä vaan luikahti oven raosta sisälle kutsuen minua perässään. Kosketin ovea aukaistakseni sen mutta, samalla olinkin jo kaupassa sisällä. Seisoin pienessä tuulikaapissa. Sisällä ilma oli tunkkaista, siihen sekoittui vanhan paperin, nahkan ja piipun tuoksut. Jostain vieno tuulenvire teki viheltävää ääntään tunkeutuessa rakennuksen huonokuntoisten ikkunoiden raoista sisään.
Valo kutsui minua peremmällä. Tuntui kuin se olisi taas ollut jossain kauempana, vaikka tuulikaapin hämärässä näytti, ettei huone olisi kovinkaan suuri. Astuin askeleen, toisen. Lattia lankut narisivat jalkojeni alla.
Tila muuttui suureksi halliksi. Reunoilla kiersi suuria kirjahyllyjä ainakin kahdessa, jos ei kolmessakin kerroksessa. En erottanut katon ääriviivoja siinä valossa.
Mahassa kouraisi jännityksen tunne. Liikuin kuin leijuen eteenpäin. Mitä pidemmälle menin, tunsin, kuinka muu basaarin melu hävisi. Pienen hiljaisen hetken jälkeen kuulin kuiskintaa. Se lisääntyi. Se oli puheen sorinaa mutten saanut siitä mitään selvää. Sitä tuli koko ajan lisää, joka sekoittui keskenään sekavaksi.
Saavuin suurien liikuteltavien portaiden luokse. Sellaisten, joiden kautta pääsi hakemaan kirjoja ylemmiltä tasoilta. Aloin kiipeämään valon- perässä. Nyt se ei enää pyrkinyt loittonemaan minusta vaan näytti minulle tietä. Olin kiivennyt muutaman kymmentä rappusta, kun eteeni aukesi näkymä suurista pariovista, jotka olivat auki. Kauempana sisältä erotin takkatulen loimun, johon minua opastanut valo oli palannut. Piipun tuoksu voimistui, siihen sekoittui vahvan teen tuoksu. Jostain takan suunnalta kuului kissan tyytyväinen kehräys. Paikassa erottui nyt paremmin suure mahonkiset kirjahyllyt, suuret vihreät plyyssituolit jotka olivat nähneet jo parhaat päivänsä.
Yksi tietty hyllykkö oikealla puolella veti minua puoleensa, lähdin kulkemaan sitä kohti. Lähemmäksi päästyäni alkoi hyllyn kirjat ikään kuin elämään. Kilpailemaan keskenään minun huomiostani. Kirjat olivat toinen toistaan eläväisempiä, niistä loisti hienoja hieroglyfejä, kultaisia kirjaimia koristeellisia kuvituksia eri väreissä. En saanut kirjoituksista selvää. Silti yksi kirja kaikkien joukosta valtasi mieleni ja sai minut ottamaan sen käteeni. Kirjaimet olivat vanhaa hieroglyfiä. Sanat aukesivat minulle, siinä luki: les niserables.
”eihän tuo tarkoita mitään, tuumin”
Kirja oli suuri, jouduin kannattelemaan sitä kaksin käsin. Huomasin takan lähellä pöydän. Vein kirjan pöydälle. Takan loisteessa saatoin nähdä kirjasta enemmän. Se kehotti minua aukaisemaan sen. Mutta kirjassa oli kaksi selkämystä, sekoittuneena uuteen ja vanhaan selkämykseen. Pyörittelin kirjaa jokaiselta kantilta, ihmetellen kuinka sitä lukisin.
Ravistelin kirjaa, jolloin kirjan sivut putosivat esiin päistä nidottuina kansien välistä lattialle. Sivut alkoivat muuttamaan muotoaan. Ne näyttivät nestekide näytöiltä. Teksti oli vihreää, millaista se oli ollut vanhoissa tietokone näytöissä. Yhdessä ruudussa näkyi painotalon nimi: fiktiofabrika. Saate sanoina: papyrus.
Tarkoittiko se samaa kuin muinaiset ihmiset piti paperin rullalla?
2
Yhden suuren plyyssisen nojatuolin selkämyksen takaa nousi piipun savu, mutta en nähnyt kuka siellä oli. Eikä hän halunnut esittäytyä. Tai ei ainakaan siltä vaikuttanut. Tuolin takaa kuului rykäisy, kuin nyt tupakoivan ihmisen keuhkoista yleensä kuuluu.
Käteni alkoivat kihelmöidä. Siirsin katseeni kirjaan mutta se oli poissa. Hätkähdin, katseeni alkoi kiertämään, en ollut enää samassa huoneessa. Olin päätynyt kirjan sisälle. Oikealla sekä vasemmalla puolella oli vain kirjan selkämykset. Tunsin katsovani itseä ulkopuolisena.
Takaa alkoi viuhua kirjoja ylitseni. Kirjat muodostivat pinoja. Selkämysten tekstit muodostivat sanoja ylhäältä alaspäin lukien, vaatimuksena seuraamaan. Vilkaisin taakseni näin oman kehon kirjan ulkopuolella, se oli täysin ilmeetön.
Tilassa oli kirjahyllyjä monissa kerroksissa täysin epäjärjestyksessä. Leijuin kirjojen perässä. Paikka tuntui loputtomalta. Korviin alkoi kuulua mekaanista ääntä. Se voimistui entisestään. Kirjat hiljensivät vauhtia. Eteeni avautui suuri painokone. Se ei ollut aivan tavallinen painokone, joita olin nähnyt lehtien kustantamoissa. Paperi liikkui vinhaa vauhtia mutta, sitä ei ohjannut mikään. Siinä ei ollut rullia, jonka kautta paperi kiertäisi. Myös mustesäiliöt puuttuivat. Kuului samaa puheensorinaa minkä kuulin tullessani antikvariaattiin sisälle. Puhe hiljeni koneen toisessa päässä, josta paperi tuli ulos valmiina tekstitettynä.
Haistoin tutun piipun tuoksu. Jostain koneen toiselta puolen kuului äkäistä kiroilua, ääni siirtyi kohti koneen loppupäätä.
Jännittyneenä lähdin samaan suuntaan. Jokin tarkoitushan tällä oli oltava, halusin vastauksia.
Painokoneen päädyssä kirjoitettu paperi leijui leikkuriin. Leikkurin toisella puolella oli sidontakone, joka teki kahden selkämyksen kirjoja.
Huomaamatta koneen toiselta puolelta eteeni ilmestyi ”hahmo”. Se ei ollut ihminen mutta, ei se ollut robottikaan. ”Hahmo” jatkoi matkaa minua kohti. Se meni suoraa minun läpi. Vatsassa tuntui kuin olisin pudonnut pilvenpiirtäjän katolta. Hetken kiepuin suuntaan, jos toiseen kuin karusellissa. Sain otteen jostain koneen kulmasta saaden pyörimisen loppumaan.
Käännyin ”hahmon” suuntaan. Se ei enää ollut hahmo, se olin minä.
”mutta miten, ei tämä voi olla mahdollista”.
Ajatukset myllersivät, päässä tuntui kuin olisin tukehtumassa. En saanut henkeä. Huomasin ettei minun edes tarvinnut hengittää.
Seinältä pilkisti peilin kulma, joka oli peitetty jollain rievulla.
Menin repimään rievun pois. Kauhukseni huomasin olevani se hahmo, joka juuri äsken käveli minun lävitseni. Mutta oma tietoisuuteni jäi tähän hahmoon.
Paniikki.
Astuin torin kulman antikvariaattiin tarkoituksenani hankkia Victor Hugon teos Kurjat. Etsin nimittäin sopivaa syntymäpäivälahjaa bibliofiili-tuttavalleni. Astuttuani ovesta sisään vanhojen kirjojen tuoksu pöllähti sieraimiini ja ikkunasta pilkistävä auringon valo siivilöityi läpi ilmassa leijailevan pölyn.
Kirjat oli aseteltu korkeisiin hyllyihin, joiden välissä asiakas saattoi puikkelehtia katselemassa kirjoja. Mikäli halusi jonkin tietyn teoksen oli parasta kysyä sitä antikvariaatin pitäjältä.
Annoin katseeni kiertää, ensimmäisen nurkan takana lojui Karvinen samettityynyllään. Ainakin se muistutti sarjakuvakattia monessa suhteessa.
Kuljin kissan ohi ja sieltä kauempaa löysin vanhemman miehen lukemassa ikivanhoja sanomalehtiä.
Kysyin häneltä, mistä löytäisin etsimäni kirjan. Hänen kuulonsa ei tainnut olla paras mahdollinen, sillä hän vei minut eräälle hyllylle ja antoi sieltä käteeni kirjan Kurjet. Tekijä näytti olevan Maila Talvio. Kyllä tämäkin varmaan lahjaksi kelpaisi, ajattelin. Mutta artikuloin uudelleen ja sain vihdoin kaivatun opuksen ostettua.
Kotona katsoin kirjaa tarkemmin. Kannessa luki milloin Hugo, milloin Huuko. Ja kirjan nimi oli toisinaan Kurjat, toisinaan Hurjat. Valehtelivatko silmäni? Yritin avata kirjan, mutta se ei käynyt. Kirjassa olikin kaksi selkämystä. Pyörittelin kirjaa käsissäni kunnes minulle selvisi, että toisella puolella kirjan nimeksi oli merkitty Victor Hugon Kurjat ja toisella Vihtori Huukon Hurjat.
Mietin, että bibliofiili ei välttämättä lue kirjaa, tärkeämpää hänelle on omistaa kirja. Joten hänelle hankkimani lahja saattaa kuitenkin olla sopiva.
Kurjat kirjat
Juttelen tekoälyn kanssa. Pyydän sitä tekemään kuvan, jossa on Viktor Hugin Les Niserables ja kirjahyllyjä esimerkiksi antikvariaatteessa.
Käytän Googlen Gemini-tekoälyä, ja jos se ei onnistu sillä, kokeilen Chat-GPT:a. Olen tottunut käyttämään tekoälyjä, juttelen niiden kanssa suvereenisti.
Ne ovat toisinaan huumorintajuisia. Niinpä nytkin, kun oli kirjoittanut olin tahallani kirjoittanut kirjailijan nimen väärin tekoäly vastasi siihen kirjoittamalla teoksen nimeksi Les Niserables.
Arvaan AI-divarin hyllyt ovat tekoälyn virhealgoritmin täyttämiä, kuten Salingerin Sliippari perunapellossa, Raymond Handlerin Pikaiset jäähyväiset jne.
Kiiitin tekoälyä kohteliaasti, ja hän vastasi kiitos itsellesi. Voinko tehdä vielä jotain? Vastasin kiitos tämä riittää, paalataan taas.
Kahvilan jälkeen treffit jatkuivat divarissa. Vien usein deittini divariin, koska siellä saan paremman käsityksen hänen kiinnostuksen kohteistaan, kulttuurimaustaan ja maailmankuvasta ylipäätään. Edellisellä kerralla divarin pitäjä kertoi kuinka hän aikoi tehdä muutamia muutoksia liikkeeseensä.
Astumme sisään kaislaverhojen läpi. Ovilaskuri piippaa sen merkiksi, että täällä ei kovin usein asiakkaita käy. Mutta silloin kun käy, niin omistaja herää takahuoneesta ja tulee tiskille rupattelemaan.
– Morjesta pöytään, täältä tarvikkeet pöytään!
Tervehdin nopeasti takaisin. Treffikumppani vitsaili että olinko tuonut hänet Puuiloon, mutta en sentään. Köyhän kuuloinen tervehdys-pastissi on varmaan yksi niistä mainituista uudistuksista. Esitin kuinka en olisi huomannutkaan yhteneväisyyttä radiomainokseen. Lähdimme kiertelemään kauppaa omia reittejämme.
Menin kirjahyllyjen luo. Kauppias on tarkasti järjestellyt kirjat värien mukaan sivusuunnassa, koon mukaan pystysuunnassa ja aiheen mukaan syvyyssuunnassa.
– Jos haluat lukea esimerkiksi sinisen keskikokoisen kirjan Titanicin kohtaamista jäävuorista, niin se löytyy kolmen metrin korkeudelta hyllyn reunalta, heti viidennen kirjarivin takaa.
Ajattelen että onpa tarkka järjestely. Otan alhaalta hyllyn keskikohdalta, ensimmäiseltä kirjariviltä keltaisen pienen kirjan, joka kertoo mustekalojen kognitiosta. Huomaan että otsikko päivittyy vasta kun otan sen käsiini. Avatessani kirjan teksti on vielä kirjoittumassa. Mitä ihmettä? Kun mietin että haluan sittenkin lukea kirjan englanniksi, niin teksti muuttaa kieltään. Mutta vaikka tekstiä on paljon ja se on ihan selkeää, niin siinä ei tunnu olevan mitään uutta asiaa. Kyllästyn kirjoihin ja lähden treffikumppanin luo selaamaan vinyylilevyjä.
Huomaan että deittini on seissyt saman laatikon kohdalla koko divarireissun ajan. Hän tärisee hermoissaan ja on aivan riekaleina, meikit ovat valuneet kyyneleiden mukana.
– Nämä eivät lopu ikinä!
Levypinkan selaus kestää ikuisesti. Aina tulee uusia levyjä edellisten jälkeen. Ne tuntuvat tutuilta mutta ovat silti niin kummallisia ettei niihin tee mieli tutustua: Nirvanan Nevermind, jossa vauva ui selkäuintia. Abbey Road, jossa suojatie kävelee Beatlesien yli. Tartun deittiä hartioista ja vedän hänet pois laatikon luota. Menemme tiskille jututtamaan kauppiasta:
– Tämä divari on muuttunut aivan liikaa. Kaikki yllätyksellisyys puuttuu. Ei tällaisiin paikkoihin tulla selaamaan kirjoja tai levyjä jotka ovat jo tuttuja. Tänne tullaan etsimään uusia virikkeitä, ajatusten siemeniä.
Kauppias oli selvästi pahoillaan:
– Aijoo, sori. Olinpa huolimaton! Tässä teille uusi paranneltu versio divarista jossa on virvokkeita ja siemeniä
Divari muuttui hetkessä kaupaksi jossa myydään kylmiä virvokkeita ja erilaisia siemeniä. Otimme kaapista kokikset ja pussin auringonkukansiemeniä ja jatkoimme treffejä kadun toiselle puolelle Puuiloon.
Hei, sinä siellä nuhjuisessa nurkassa. Sinä ruskeanharmaa pullukka. Älä yritä paeta!
Seis! Tule tänne! huusin hädissäni.
Mutta nyt vaihtui komentaja. Iso ruskeanharmaa pullukka tuli lähelleni ja tempaisi minut mukaansa. Rimpuilin kovasti vastaan potkien ja kynsien. Hävisin taistelun, ja pullukka vei minut vanhojen kirjojen maailmaan. Kirjat huokuivat historiaa, elämää vuosisatojen takaa. Mielenkiintoista, totesin
Pullukka poikkesi muista kirjoista erityisellä tavalla, sillä oli kaksi selkämystä. Yritin avata sen, mutta se auennut. Se oli kovettunut, melkein kuin kivi. Kun olin aikani kynsinyt pullukkaa, se alkoi puhua. Pelästyin kovasti ja aloin kirkumaan ja huitomaan. Pullukka rauhoitteli ja alkoi kertoa minun menneisyydestä. Se kertoi vuosi vuodelta tarkkaan, mitä olin tehnyt ja mitä minulle oli tapahtunut. Kuuntelin tarkasti ja opin itsestäni paljon uutta. Olisin halunnut lukea pullukkaa, mutta sitä ei voi, eikä saa avata, koska siellä on minun salainen menneisyyteni. Vain minä sen tiedän. Ei pullukka tiedä, koska sillä ei ole ymmärrystä.
Kävelen sohjoista mukulakivien peittämää katua. Harmaa marraskuu , jolloin parasta tekemistä olisi käpertyä upottavan sohvan nurkkaan takkatulen ääreen hyvää kirjaa.
Huomaan vasemmalla puolen katua vanhan antikvariaatin ja päätän poiketa katsomassa, löytyisikö jotain mielenkiintoista. Avaan narisevan oven, josta on maali hieman hilseillyt. Oven kahvassa oleva pieni tiuku kilahtaa, kun ovi sulkeutuu astuessani sisään. Tunnen hieman tunkkaisen vanhojen kirjojen tuoksun, mutta jostain leijailee myös tuoksu, jossa on sekoitus hieman mehiläisvahaa ja bergamottia. Tuoksu tulee myyntitiskillä olevasta kynttilälyhdystä, jossa palaa iso mehiläisvahakynttilä.
Myyntitiskin takana istuu harmaapäinen vanha nainen, jolla on kaunis, sammalenvihreä hartiahuivi olkapäillään. Nainen kurkistaa pikkuisten, pyöreälinssisten silmälasiensa yli minua ja kysyy: “Kaipaatko jännitystä?” Nyökkään hänelle, jolloin hän ojentaa minulle hieman pölyisen, mutta kauniin kirjan. Les Niserables lukee kirjan kannessa. Yritän avata kirjaa, mutta se ei onnistu ja huomaan kirjassa olevan kaksi selkämystä. Katson hämmästyneenä vanhaan naiseen, jolloin hän pyytää minua istumaan vanhaan plyysinojatuoliin. Nostan tuolilla kehräävän kissan syliini ja asetun istumaan mukavasti kissa sylissäni ja kirja kädessäni. Tunnen, kuinka alan lipua toiseen todellisuuteen.
Huomaan istuvani keskellä pientä tupaa, jonka nurkassa on iso takka. Takkatuli tuo lämpöä tupaan ja minua alkaa nukuttaa entistä enemmän. Tunnen kuinka sylissäni istuva kissa kehrää rentouttavan unettavasti. Pääni alkaa nuokkua ja silmäni eivät enää pysy auki. Tunnen olevani kevyt ja lipuvani pilvien päällä. Rentoudun täysin ja todellisuus katoaa.
Samassa pienen tiu’un helähdys havahduttaa minut takaisin todellisuuteen ja tunnen itseni todella pirteäksi. Mikä tämä kirja oikein on? Ihmettelen ääneen ja saan vastaukseksi vain hymyn vanhalta naiselta. Olipa virkistävä kokemus, kiitos! Tarjoan naiselle maksua, mutta hän vain hymyilee ja kissa puskee jalkojani, kuin sanoen, että menehän siitä.
Lähden antikvariaatista ja tunnen, kuinka päässäni virtaa uusia ideoita, jotka minun on heti saatava kirjoittaa ylös. Kiiruhdan kotiin ja alan kirjoittaa, kunnes huomaan, että tekstissäni ei ole mitään järkeä. Revin paperit, otan mukin lämmintä teetä ja käperryn nojatuoliin. Hetken kuluttua päätän lähteä kävelylle.
Kävelen sohjoista mukulakivien peittämää katua. Harmaa marraskuu…
Kuljen Prahan joulukuisilla kaduilla. Lähestyvän joulun voi aistia, kuin siihen olisi asetettu kaikki toivo maailmanlopun varjossa. Katujen mukulakivet kiiltävät märkänä, ja mietin, kaivanko sateenvarjon kassistani vai en. Harmittelen, etten vieläkään ollut saanut aikaiseksi ommella villakangastakkini ylintä, pudonnutta nappia. Viima osuu rintakehääni juuri siihen aukkoon, jonka takki ja kaulahuivi jättävät.
Olen tulossa asuntonäytöstä. Se oli tämän viikon seitsemäs kolmen päivän sisällä. Vuokraemäntäni oli ilmoittanut laittavansa kotini myyntiin, ja hetki hetkeltä unelma uudesta kodista leveine ikkunalautoineen ja maallisuutta viestivine puulattioineen tuntui etääntyvän. Oli kuin siltä olisi katkaistu siivet ennen kuin se ehti nousta korkeammalle.
Kuulen puhelimestani merkkiäänen. En pysty ottamaan askeltakaan tietämättä, mikä olisi seuraava kylmä tuulahdus. Viikkoa aiemmin olin saanut kuulla, ettei perheemme viettäisi joulua kuten menneinä vuosikymmeninä — yhdessä kokoontuen ja katsellen sukumme maaseutupirtin ruutuikkunoista valkoisen lumipeiton alla nukkuvia viljapeltoja. Olimme pandemian keskellä, ja yhteinen joulunvietto oli peruttu.
En kyennyt riisumaan hanskojani lukeakseni viestiä. Astuin sisään ensimmäisestä liikkeestä, joka tuli vastaan. Säikähdin aluksi, että olin tullut väärään paikkaan, sillä sisällä oli hämärämpää kuin ulkona harmaassa säässä, jota lukuisat jouluvalot yrittivät parhaansa mukaan piristää.
En ollut vielä ehtinyt hahmottaa, mihin olin astunut, kun ajatukseni jo harhailivat: olenko pukeutunut väärin, pitäisikö minun reagoida johonkin, sanoa jotain, vai pärjäisinkö “katselen vain” -kommentilla. Oli hiljaista. Mitään liikettä ei näkynyt, eikä kukaan tullut kysymään, mitä olin vailla.
Vilkaisin taakseni. Ovessa oli “avoinna”-kyltti. Käänsin katseeni takaisin liikkeeseen, ja ensimmäisenä silmiini osui vihreä plyysinojatuoli, johon ikkunasta tuleva katulampun valo osui. Varmistin, ettei tuolissa ollut “ei saa istua” -lappua, sillä se näytti enemmänkin kansallismuseon arteelta, jota saa tarkastella vain metrien päästä opastenarujen takaa.
Varovasti laskin painoa tuolille, jotta voisin tarvittaessa reagoida, jos se ei olisi valmis ottamaan kantaakseen murhetaakkaani. Riisuin hanskat ja avasin takkini toiseksi ylimmän napin. Otin puhelimen käteen, mutta sen tuottama valo oli niin voimakas, että hämyisessä tilassa se valaisi liikkeen kuin tehdashallin loisteputkivalot olisi sytytetty.
Tartuin viereisestä hyllystä ensimmäiseen käteeni osuvaan kirjaan voidakseni piilottaa puhelimen sen taakse. Yritin avata kirjaa, mutta se oli sidottu umpeen molemmista reunoista. Pidin kirjaa miten päin tahansa, mutta aina se käänsi selkänsä minulle.
Purskahdin itkuun.
Kuljin usein Antikvariaatti liikkeen ohi, monasti mielessäni ajattelin käydä liikkeessä sisällä. Aina kuitenkin liike oli suljettu tai oli kiire johonkin. Jotain mystistä tähän vanhaan rapistuneeseen yksikerroksiseen lautavuorattuun rakennukseen kätkeytyi, varsikin kaksiosaisen oven taakse, jonka yläpuolella oli kyltti: ANTIKVARIAATTI. Useampi julkisivun ikkuna oli sen verran korkealla, ettei sisälle nähnyt.
Olin taas menossa Antikvariaatin ohi, kun sadekuuro yllätti, päätin mennä sateensuojaan liikkeeseen. Nyt ei ollut ihme kyllä myöskään kiire mihinkään. Tartuin virttyneen parioven kruusattuun ovenkahvaan ja aukaisin oven. Kello kilahti jossain edessäpäin, kun astuin eteiseen, josta muutama rappu ylöspäin oven takaa hämärä myymälä avautuu. Suurehko korkea huone, seinillä harmaat tapetit ja nurkassa korkea kaakeliuuni, jonka viereisetä ovesta näyttää pääsevän peremmälle. Tuoksu on pölyisen vanhan kirjan vähän ummehtunut haju, johon sekoittuu liiman tai nahkan tuoksu. Seinän vierustoilla on kirjahyllyjä, jotka ulottuvat kattoon asti täynnä kirjoja selkämykset näkyvillä. Keskellä huonetta pöydät notkuvat korkeita kirjapinoja, osa pinoista alkaa jo lattialta. Lähellä kaakeliuunia on vanha topattu nahkainen nojatuoli, jossa musta kissa makaa ja tuijottaa tulijaa viirusilmillään. Katsoo, kuin ettei voisi vähemmän kiinnostaa.
Perähuoneen takaosassa pöydän takana istuu vanha harmaahapsinen silmälasipäinen nainen, pää alaspäin lukee ehkä kirjaa, ei reagoi mitenkään tulijaan.
Kiertelen kirjapinojen välissä huonetta, kun eräs kirja pöydän päällä näyttää erityiseltä. Otan kirjan käteeni ja alan tavata kirjan nimeä, Les Niserables. Jotain tuttua aivoni raksuttavat; Kurjat teos alkuperäiskielellä, mutta eikö nimi ole kirjoitettu väärin. Mitä ihmettä? Tässähän on kaksi selkämystäkin. Mikä tämä juttu oikein on alan aprikoida käännellen kirjaa.
Yht’äkkiä tunnen miten ympärilläni alkaa tapahtumaan kaikkea kummaa. Vanha nainen paiskoo sylikaupalla kirjoja hyllyiltä ja lattialta painokoneen uumeniin. Latomakone sylkee kirjan sivuja, joita kissa sitoo kirjoiksi. Kaikkien sivujen tekstit ovat sikin sokin ja kirjojen kansissa on kaksi selkämystä. Yritän huutaa vanhalle naiselle, mutta hän vain lisää vauhtia kirjojen paiskomisessa ja hymyilee hampaattomalla suullaan. Alan olla kohta uudelleen sidottujen kirjojen keskellä hätää kärsimässä. Vanha nainen on saanut kaikki kirjat syötetyksi painokoneen uumeniin, kun hän huomaa kädessäni olevan les niserablesin. Ensimmäisen kerran kuulen naisen äänen, kun hän sanoo narisevalla äänellään, ja se viimeinen, nappaa kirjan kädestäni paiskaten sen koneen kitaan. Tämän tehtyään menee takaisin pöytänsä taakse istumaan. Kissa saa viimeisen kirjan sivut koneesta ja sitoo uuden kirjan ja lopuksi liimaa selkämyksen, mutta vain yhden. Saatuaan kirjan valmiiksi ojentaa sen minulle. Katson kirjaa kädessäni, nyt siinä on tekstikin oikein:
VIKTOR HUGO
Les Miserables
KURJAT
Avaan kirjan ensimmäisen sivun, samassa kaikki muuttuu ympärilläni. Kauppa on siisti ja valoisa kaikki kirjat järjestyksessä hyllyköissä. Tiskin takana seisoo viehättävä nuori myyjätär hymyillen, valkoinen kissa hankaa itseään housunlahkeeseeni. Hipaisen kissan niskaa ja kävelen tiskille maksaakseni löytöni.
Paksun tammioven yllä oleva kello helähtää, kun astun hämyiseen liikehuoneistoon. Antikvariaatti Lukurauhan omistaja kurkistaa pitkän hyllyrivin takaa, nyökkää ja toivottaa minut tervetulleeksi. Liikkeessä ei ole juuri nyt muita asiakkaita. Lukunurkkauksen toisessa nojatuolissa makoilee persialainen kissa, joka venyttelee makoisasti etutassujaan ja kääntää kylkeään. Sen unia ei satunnainen asiakas häiritse.
Tilassa vallitsee harras tunnelma, jolle vanhojen kirjojen aavistuksen ummehtunut tuoksu antaa oman jännittävän mausteensa. Astelen lähimpänä olevan hyllyrivin luokse ja ihastelen kirjojen koristelluin kirjaimin somistettuja selkämyksiä. Juoksutan sormenpäitäni niteeltä toiselle ja aistin, mitä kirjat mahdollisesti haluavat minulle kertoa. En ole niinkään kiinnostunut lukemisesta. Minusta on hauska arvuutella, mitä kauniin kirjan kansien sisään mahdollisesti kätkeytyy. Lumous särkyy, jos avaan kirjan. Ostan vanhoja kirjoja vain oman mielikuvitukseni sytykkeeksi ja kotini koristukseksi.
AI-versio tekstistä:
Paksu tammi oven yllä kälähtää, kun astun hyiseen liikehuoneistoon. Antivariantti Luukkurahan omistaja kuin kurki pitkän hyllyrivin takana, hyökkää ja toivottaa minut tulleeksi. Terve! Liikkeessä ei ole juurikas nyt muita astioita. Luukkukurkkauksen toisessa nojatuolissa nakuilee persialainen kissa, joka venyttelee makuaisti etutaskujaan ja vääntää kylkeään. Sen unisia ei satun nainen asia kas häiritse.
Tilassa valitsee hauras tunneli, jolle vanhojen kirjojen umpinainen tossu antaa oman jännittävän musteensa.
Astelen päällä olevan hyllyrivin vuoksi ja ihastelen kirjojen mullatuin kirjaimilla suoristettuja sisälmyksiä. Juoksutavan sormen päitäni teeltä toiselle ja aistin mitä kirjat mahdottomasti haluavat minulle kiertoa. En ole niin kääk kiinni istunut luomisesta. Minusta on hauska arvuutella, mitä kauniin kirjan kynsien sisällä mahdollinen kytketty. Luumu särkyy, jos arvaan kirjan. Ostan vanhoja kirjoja vain oman mielikuvien syy tukkeeksi ja kotini kouristus keksi.
Kävelen paljain jaloin niin kuin olen kulkenut lapsesta asti kaikki kesät. Jalkapohjani ovat enemmäin kuin silmät ja korvat, ne pitävät minut maan pinnalla villeiltä ajatuksiltani. Nyt asfaltti on liian kuuma. Yleensä kuljetan kenkiä mukanani mutta nyt ne jäivät jostain syystä eteisen tuolin alle. Pysähdyin varjoisan oven eteen ja avasin sen. Päätin esittää asiakasta oli myymälä mikä hyvänsä kunhan pelastan jalkapohjani palovammoilta. Ovi helähti avatessani sen. Kukaan ei kuitenkaan tervehtinyt. Tunsin vanhan kuluneen lankkulattian jalkapohjieni alla. Ne tietävät; olin tullut kotiin. Istuin vihreälle samettisohvalle kissan viereen joka kehräsi himmeässä auringon valossa. Ikkunat oli tummennettu, minkä vuoksi liikkeessä oli hämyinen tunnelma. Edessäni oli pieni pöytä jonka päällä oli vanha pölyyntynyt kirja. Nostin sen ja pyyhkäisin pölyä pois. Olisin avannut sen jos kirjalla olisi ollut vain yksi selkämys. Niitä oli kaksi, milemmin puolin. Sivut olivat kuitenkin tekstiä täynnä. Sen verran sain kansia raotettua. Olin haltioitunut. Puristin kirjaa rintaani vasten ja imin itseeni kaiken energian mitä siitä lähti. Tunsin kuinka olin täynnä elämää ja löysin tarkoitukseni. Kiitos jalkapohjieni jotka näyttivät tien.
Lähden kävelylle päivän kääntyessä iltaan ja jonkin aikaa käveltyäni tulee vastaan hullunkurinen kirjanmuotoinen kyltti, jossa lukee AI-antikvariaatti. Päätän vilkaista liikettä. Astuessani ovesta sisään, kuulen oven päällä olevan kellon kilahtavan. Pehmeä valo siivilöityy himmenneistä ikkunalaseista, oranssikissa kehrää lukunurkan vihreällä plyyssituolilla ja korkeat mahonkiset hyllyt notkuvat upeita teoksia. Yhden hyllyn takaa, parimetriä lattian rajasta, kurkistaa pienikokoinen pulleaposkinen nainen valtavine suurentavine silmälaseineen.
”Tervetuloa.” nainen sanoo tikkailla seisten ja kokoonsa nähden yllättävän voimakkaalla äänellä. ”Kaikki kirjat ovat -50%, tuolla nurkassa olevat tuoksuvat laventelille.” nainen jatkaa osoittaen jonnekin oikealle sen kummempia selittelemättä ”Huikkaa jos tarvitset apua.” tämä vielä lisää ja rullaa tikkailla tiehensä. Kuulen naisen laulavan seinällä olevan radion soittaman musiikin tahtiin. Tällä on kaunis ääni. Sivelen kirjan selkämyksiä kävellessäni, osa tuntuu sileitä, osa rosoisilta. Vanhemmissa kirjoissa on kullatut nimet koukeroisella käsialalla. Ostoskori leijailee vasemman käsivarteni rinnalla, nostelen siihen joukon mielenkiintoisia kirjoja niitä löytäessäni. Tämä antikvariaatti ei ole erikoistunut tiettyyn kirjalajiin vaan täältä löytyy teoksia jokaisesta genrestä, ne ovat lisäksi sikin sokin hyllyissä. Rapsuttelen oranssia kissaa ohimennen ja kierrän keskellä liikettä kasvavan valtavan kokoisen puunrungon ympäri. Runkoon on kaiverrettu lisää lampuin valaistuja hyllyjä ja niissä on myös portaat, jotka johtavat toiseen kerrokseen. Kissa venyttelee ensin etutassuja ja sitten takatassuja oranssi turkki väristen, ennen kuin loikkii portaat pari askelmaa kerralla yläkertaan.
Kun olen kiertänyt jokaisen hyllyn, ulkona on valoisaa. Olen menossa jo korini kanssa kassalle kun yksi kirja kiinnittää huomioni. Siinä on kaunis tummanruskea selkämys kullatulla tekstillä. En saa tekstistä selvää, mutta jokin siinä vetää minua puoleensa. Otan teoksen käsiini. Kannessa on vihreiden köynnöksien ympäröimä pino erivärisiä Ja kokoisia kirjoja sammal matolla. Olen utelias ja yritän tutkia kirjaa tarkemmin, mutta totean siinä olevan kaksi selkämystä. Vilkaisen ympärilleni. Harmaa kissa istuu lukulasit nenällä lukunurkkauksessa jalkalampun valossa kirjan kanssa. Kirja on tällä tassuissa väärinpäin. Kohautan olkiani. Menen korini kanssa kassalle ja maksaakseni ostokset. Kassan takana seisoo takajalkojensa varassa oranssi kissa esiliina yllään, nimikyltti kiiltelee etumuksessa.
Vihdoin löysin tämän vanhan ihanan antikvariaatin, josta kävin lapsena äitini kanssa. Hän luki paljon kirjoja, niin kuin minäkin, kiitos äidin. Vanha keltainen talo, vähän vinossakin näyttää olevan ja kyltti kertoo, että siinä on myytä kirjoja vuodesta 1879 asti. Olisipa hienoa, jos löytäisin sieltä noin vanhan kirjan, mietin kävellessäni narisevia rappusia ylös. Jään rappusten yläpäähän katsomaan verannan kauniita ikkunoita ja mietin mitä kaikkea talossa on voinut tapahtua kaikkien vuosien aikana.
Tunnen jo sieraimissani sen ihanan tuoksun, joka on vain vanhoissa kirjakaupoissa. Pölyä, paperia, nahkaa ja kaikkea ihanan tunkkaista, jota en kotona sietäisi ollenkaan. Hyllyt, jotka notkuvat vanhoja kirjoja. Kirjapinoja siellä täällä, isoja painavia kirjoja, jotka eivät ole mahtuneet hyllyyn. Pinoja lattialla, kun välillä kaikki hyllyt ovat täynnä. Ruskeat hyllyt ja nahkaiset kuluneet vanhat nojatuolit, joita on siellä täällä, eikä nekään ole ihan järjestyksessä.
Myyntipöytä on vanha iso tamminen pöytä, jossa on kaikenlaista sikin sokin sekaisin. Muistan lapsuudesta valtavan sulkakynän, onkohan se vielä siinä? Silloin ei ollut kassakonetta, maksettiin vain mitä sovittiin ja joskus äiti myös tinki hinnasta ja se hävetti minua. Se kuului asiaan, äiti opasti, mutta itse en ole koskaan tinkinyt.
Muistan pienen hiljaisen miehen, joka oli kaupan omistaja, hänet oli tehty vanhoihin kuoriin jo silloin, vaikka hän ei ollut iältään vanha. Muistan myös piipputupakan tuoksun, mutta sitä tuskin enää on, sillä piiputtelu on sekin kielletty. Voisiko hän olla vielä omistaa tämän, mietin ja avaan raskaan puisen oven. Astun sisään ja jähmetyn, enkä tiedä missä olen.
Ovella seisoo robotti, joka toivottaa minut tervetulleeksi. Monotomisesti se kysyy mitä haen? Vastaan etsiväni kirjoja tavallisia oikeita kirjoja, joita en näe missään. Se kysyy mihin tarvitsen kirjoja? Ihmettelen, ja vastaan että luen kirjoja. Robotti raksuttaa hetken ja kysyy miksen mene seisomaan metallisen laatikon eteen ja laita käsiäni siihen ja lataa kirjaa itseeni, niin kuin kaikki muutkin tekevät.
En ymmärrä, vaan sanon edelleen haluavani kirjoja, vanhoja kauniita tunkkaisia kirjoja. Robotti pyörittelee silmiään ja kertoo, että on yksi huone, jossa ehkä on sellaisia kirjoja, joita tarkoitan ja pyytää seuraamaan sitä. Kysyn miksi kaikki näyttää ulospäin oikealta vanhalta kirjakaupalta, jota se ei kuitenkaan enää ole? Robotti kertoo yksitoikkoisella äänellä, että ihmisten kaupungeissa on joitain kaavoja ja niissä määrätään, että talon pitää näyttää siltä miltä se näyttää. Siinä ei ole mitään järkeä, mutta robotti ei voi määrätä kaupunkia, ainakaan vielä, se sanoo.
Kysyn mikä hän on ja miten on tänne päätynyt? Se kertoo olevansa robotti, joka on sama kuin tekoäly, mutta on rakennettu muistuttamaan vähän ihmistä. Todella vähän, mietin, mutta en sano mitään. Robotti kertoo, että Apple ja Google ostavat kaikki maailman vanhat ja uudetkin kirjakaupat ja niistä kaikista tulee digitaalisia paikkoja. Robotti avaa jollain koodilla ison oven ja tulen huoneeseen, jossa näen kuin näenkin kirjoja. Huone on kuulema säilytetty, että tulevaisuudessa voidaan ihmetellä, kuinka monimutkaisesti ihmiset ovat tehneet yksinkertaisia asioita.
Melkein loukkaannun robotille, sillä kirjat eivät mielestäni ole mitään yksinkertaisia asioita. Katselen kirjoja ja koitan päästä tunnelmaan, jota tulin hakemaan, mutta siihen en enää pääse. Katselen hyllyillä olevia kirjoja ja otan yhden kirjan käteeni. Pitelen sitä kädessäni ja katson sitä, siinä on jotain outoa, se on väärin. Siinä lukee Les Niserables ja sen lisäksi sitä ei voi aukaista, sillä se on suljettu molemmilta puolilta. Otan monta kirjaa hyllystä ja kaikissa on sama juttu, siellä on monta hyvää tuttua kirjaa, jotka haluaisin, mutta en voisi lukea niitä.
Raivostun robotille, sillä en voi ymmärtää mitä kirjoille on tapahtunut. Robotti ei raivostani välitä, se vain ihmettelee mihin minä tarvitsen kirjoja. Voisin ladata kirjat itseeni ja saisin vaikka kaikki maailman kirjat muutamassa minuutissa ”luettua”. Selitän etten halua tehdä niin, vaan minun pitää saada kirja käteeni, katsella sitä, lukea esittelytekstit, sisällysluettelo, katsella kannet ja istua lukemaan sitä. Jotenkin robotti tajuaa, että asia on minulle tärkeä ja hän ottaa yhteyttä jonnekin päärobottiin, joka on tekoälyjentekoälypomo.
Robotti kertoo, että tekoälyt pystyvät kaikkeen, joten ratkaisu löytyy tähänkin ongelmaan. Jotta pääsen lukemaan kirjoja, niin niihin löytyy koodi, mutta minun täytyy pystyä ratkaisemaan itse. En saa käyttää apuna tekoälyä, mutta voin kilauttaa kaverille. Päätän siis jäädä tähän outoon paikkaan ja ratkaista tuon koodin, sillä sitä voidaan tarvita ympäri maailmaa monissa muissakin kirjakaupoissa. Juuri alkanut projekti saa nimen – Pelastetaan kirjat!
Käännyin vasemmalle pääkadulta irrottamatta katsettani puhelimeni ruudusta. Näytön halki kulki särö tiputettuani sen lentokentän vessanlattialle kamppailtuani rinkan ja käsimatkatavaroideni kanssa. Kirkkaan sininen pallo, joka kuvasti itseäni ruudulla, sinkoili ja pyöri päättömänä ruudulla. Se vaikutti olevan enemmän hukassa kuin itse olin.
Huokasin ja laitoin puhelimeni pois.
Tähyiltyäni hetken ympärilleni, totesin, ettei paikka ollut aivan sellainen, millaisena olin sen muistanut. Kymmenessä vuodessa asiat usein muuttuvat. Ilokseni eivät kaikki.
Vanha kyläkauppa seisoi yhä kadunkulmalla. Pieni liike, jonka hyllyiltä löytyi paikallisia erikoisuuksia: käsintehtyä mäntysaippuaa ja koivusta valmistettuja koruja.
Olin jo kulkemassa liikkeen ohi, kun pysähdyin.
Antikvariaatti.
Hilselevä kyltti oli ripustettu alas johtavien portaiden yläpuolelle. En tiedä miksi asia häiritsi minua. Oliko tänne perustettu antikvariaatti?
Ei, ei se voinut olla niin. Kyltti vaikutti aidosti vanhalta. Olinko asunut puolet elämästäni tässä kyläpahasessa tietämättä, että kyläkaupan kellarikerroksessa sijaitsi antikvariaatti?
Vilkaisin nopeasti puhelintani. Sininen pallo karttapalvelussa oli hävinnyt tyystin. Vilkaisin kelloa. Olin hyvässä ajassa.
Rinkan paino alkoi purra hartioihini. Reppu tuntui saaneen kymmenen kiloa lisää. Aurinko paistoi täydeltä taivaalta ja ilma väreili kuin leivänpaahtimen sisällä. Tällaisesta päivästä olisin tavallisesti nauttinut – jos olisin ollut uimarannalla lepotuolissa ja huurteinen kädessäni.
Sen sijaan seisoin paahtumassa norsunkokoisen rinkan alla ja selkä hiestä liukkaana kuin olisin öljytty kehonrakennuskilpailuun.
Ajatus kellarin hämärästä viileydestä yhdistettynä kummalliseen mielenkiintooni kaikkea vanhaa ja vanhalta tuoksuvaa kohtaan teki päätöksen puolestani.
Jo lapsena vietin koulupäivien jälkeen aikani koluten kotimme sekä naapureiden vinttejä, ullakoita, kellareita ja vajoja. Saatoin kierrellä kirpputoreilla sulkemisaikaan asti pysähtyen tutkimaan jokaista pientä esinettä ja vaatekappaletta. Niiden patina ja ummehtunut tuoksu ei haitannut minua.
Päinvastoin.
Se kiehtoi minua, sai varpaani kipristymään oudosta jännityksestä ja odotuksesta. Aivan kuin vaaterekissä kulman takana olisi lymynnyt aarre, joka vain odotti löytäjää.
Olin sillä tavalla kummallinen lapsi.
Kivikasanpainoinen rinkkani tipahti kuin itsestään portaiden yläpäähän. Laskeuduin betoniset askelmat puiselle ovelle. Sen tummanvihreä maali hilseili ja yläosaan oli upotettu pienempi kyltti, joka ilmoitti käsin maalatuin kaunokirjaimin saman kuin kyltti portaiden yläpäässä.
Ovi naukaisi hiljaa avautuessaan. Vastustamaton tuoksu sai minut tuntemaan itseni koiksi, joka himoitsi vanhojen villapaitojen sijasta vanhoja kirjoja. Hengitin hitaasti ja nautiskellen sisään viileää ilmaa, jossa erotin häivähdyksen kahvia, paahdettua sokeria ja vaniljaa. Lisäksi haistoin jotain kitkerämpää, jonka tunnistin melkein, mutten aivan.
Viileys kietoi minut armolliseen viittaansa ja tunsin sykkeeni laskevan. Tähyilin hämärään. Koiperhonen räpytteli nyt rinnassani. Erotin lattiasta kattoon asti ulottuvat hyllyt, jotka pullistelivat erikokoisten kirjojen kansista.
Paikka oli juuri sellainen kuin kaikki antikvariaatit yleensäkin. Se ei ollut suinkaan hienoin tila, jossa olin ollut. Sitä ei voinut verrata ranskalaisten ja englantilaisten pikkukylien sympaattisiin pieniin liikkeisiin, joissa on pastellinvärinen ovi tai holvikaarinen katto. Punaraidallinen kissa nukkuisi tyytyväisenä näyteikkunassa.
Ei, tässä paikassa oli betoniset seinät ja homehtunut käytävämatto. Osa katosta oli peitetty pelkällä kankaalla, ja yläkerran kyläkaupan putkistot lorisivat ja kohisivat sen alla. Ovenraosta siivilöityvä valo leikkasi ilmaan terävän viillon ja sen valossa paksu pölykerros tanssahteli ulkoa tulevan ilmavirran tahtiin.
Jos täällä asuisi kissa, se olisi todennäköisesti katujen kasvattama kolli, jolla olisi repaleinen korva tai siltä puuttuisi toinen silmä. Vanhoilla päivillään se olisi kyllästynyt koluamaan roskakatoksia ja puolustamaan reviiriään nuorilta kesäkissoilta. Eräänä päivänä se olisi livahtanut salaa raollaan olevasta ovesta sisälle ja jäänyt asumaan.
Suljin oven perässäni, sillä minusta tuntui, että niin kuului tehdä. Olin tottunut, että yleensä tällaisissa paikoissa on sisäänkäynnin yhteydessä pieni kello, joka helähtää merkiksi asiakkaan saapumisesta, mutta täällä sellaista ei ollut. Kuuluisiko minun tervehtiä? Ilmoittaa tulostani jollain tavalla?
Tein jotakin maailmanmatkaajaminäni ja suomalaisminäni välimaastosta: rykäisin kuuluvasti.
Ei vastausta. Vain putkien vaimea lorina katossa.
Kuljin eteenpäin ja sattumanvaraisesti pysähdyin yhden hyllyn eteen. Nappasin kirjan käteeni. Valitsin sen pelkän värin perusteella. Murrettu vihreä oli kaunis, kultaiset kirjaimet lähes pois kuluneet eikä kirjan nimestä saanut enää selvää. Käänsin kirjan toisinpäin avatakseni sen, mutta…
Siitä oli mahdotonta avata. Identtinen selkämys tuijotti minua takaisin identtisin kulunein kultakirjaimin. Käänsin kirjaa uudelleen kädessäni ja näin vain saman, sammaleenvihreän selkämyksen. Nostin käteeni seuraavan kirjan, punaisen tällä kertaa.
Se oli samanlainen kuin edellinenkin kirja.
Otsani rypistyi. Työnsin kirjan mietteissäni takaisin hyllyyn. Sitten kuulin sen.
Askeleet.
Joku liikkui hyllyjen välissä, mutta en nähnyt ketään. Pidin tarkoituksella ääntä. Painoin askeleeni painokkaasti lattiaan, hypistelin kirjoja ja kolauttelin niiden kummallisia, umpinaisia kansia tahallani hyllyä vasten. En halunnut sen, joka liikkeessä liikkui – luultavasti omistajan – kuvittelevan minun hiippailevan siellä vääristä syistä.
Tiesin, että minun tulisi poistua. Mahdollisimman pian, mutta kirottu korrektiuteni ei antanut minun rynnätä suin päin ulos – eikä liioimmin uteliaisuuteni.
Sisälläni paloi halu kysyä tuolta kummallisen liikkeen pitäjältä, mitä tällaisilla kirjoilla oikein tehtiin. Mikä oli niiden tarkoitus?
Lopulta erotin hahmon yhden kirjahyllyjen muodostaman käytävän keskivaiheilla. Se oli mies. Lyhyt ja harmaasta kaljuuntuvasta takaraivosta päätellen iäkäs. Hänen vaatteensa olivat kuin ne olisi poimittu suoraan lapsuuteni kirpputoreilta. Miehellä oli yllään ruskeat villakangashousut sekä sinapinkeltainen paita. Henkselit oli vedetty hartioiden yli.
Mies oli minuun selin ja vaikutti vain seisovan paikoillaan. Vatsassani muljahteli ikävästi, mutta otin kasvoilleni ystävällisen hymyn ja rykäisin hiljaa.
”Anteeksi?” Ääneni värisi epätyypillisellä tavalla ja kuulosti kummallisen kimeältä.
Mies ei kääntynyt. Ehkäpä miehellä oli huono kuulo? Olihan hän jo selvästi iäkäs. Yritin uudelleen kovemmalla äänellä, mutta mies ei edelleenkään katsonut minuun päin.
Otin askeleen lähemmäs.
Sitten mies kääntyi.
Huomasin pidättäväni hengitystä vasta törmätessäni takanani seisovaan hyllyyn. Vinksahtaneet umpikuoriset kirjat kolahtelivat maahan ja nostattivat ilmaan pölykerroksen.
Mies oli kääntynyt. Olin nähnyt sen. Olin varma siitä.
Mutta silti minua eivät kohdanneet ryppyiset kasvot, eivät edes nuoret kasvot.
Oikeastaan minua eivät kohdanneet kasvot lainkaan.
Miehellä ei ollut kasvoja. Vain takaraivo siinä kohdin, missä hänen kasvonsa olisivat pitäneet olla. Samanlainen takaraivo, jota olin katsellut vain hetki ennen hämärässä käytävässä.
Rynnätessäni ulos minusta tuntui kuin sisuskaluni olisivat muuttuneet jäiseksi mössöksi, joka valui nyt reisiäni pitkin alas. Ulkona mikään ei ollut muuttunut. Aurinko paistoi yhä kirkkaana ja pienen kylän tyhjät kadut olivat edelleen lähes autiot.
Yksittäinen taksi ajoi ohitseni. Sen kuljettaja kääntyi katsomaan minua kummallinen ilme kasvoillaan. Järkytys paistoi varmasti kasvoistani kilometrien päähän.
Kasvoistani.
Sana sai aikaan puistatuksen ja nostin vaistomaisesti kädet eteeni. Kosketin nenääni, huuliani, poskiani. Siinä ne olivat yhä tallella.
En lopettanut juoksuani kuin vasta monen sadan metrin päässä. Sitten muistin rinkkani ja kirosin.
Kaivoin puhelimen, se sentään oli tallessa. GPS:n sininen pallo seisoi paikoillaan. Yrtin zoomailla näkisinkö antikvariaattia kartalla, mutta sen kohdalla ei lukenut mitään.
Nostin katseeni, kun kuulin huudon.
Taksikuski oli pysähtynyt muutaman kymmenen metrin päähän ja tiedusteli olinko kyytiä vailla. Tartuin tilaisuuteen ja nousin auton takapenkille. Tuuletin puhalsi hieman liian kylmää ilmaa, mutta en tiennyt oliko se ainoa syy, miksi värisin.
”Tuota…” kysyin, ennen kuin keski-ikäinen kuljettaja ehti kääntää autonsa tielle. ”Taisin unohtaa rinkkani tuonne… kirjakaupan eteen. Voisimmeko pysähtyä hakemaan sen?”
Mies kurtisti kulmiaan. ”Kirjakaupan? Missä täällä sellainen on?”
”Tarkoitan antikvariaattia.”
”Kuules likka, olen ikäni asunut näillä kulmilla. Täällä on viimeksi ollut joku sen tapainen joskus seitsemänkymmentäluvulla. Mihinkä sinä olet oikein sen reppusi hukannut?”
Kurkkuuni nousi kumma kuristava tunne, mutta en antanut sen näkyä. ”Tuonne kyläkaupan kulmalle vain”, totesin muka huolettomana.
Mies käänsi autonsa ympäri ja ajoi kyläkaupan eteen. Uskalsin vilkaista ulos ja tunsin hapen pakenevan kehikoistani tajutessani, että seinällä oleva kyltti oli poissa.
”Se jäi tuonne… tuota noin… portaiden alapäähän.”
Mies katsoi minua odottavana. Nielaisin. ”Tuota… voisinko pyytää teitä hakemaan sen? Loukkasin ranteeni ja…”
Mies kohotti puhuessani toista kulmaansa ja hetken luulin, että hän kieltäytyisi. Lopulta hän nousi autosta. Kuljettajan puolen ovi paiskautui hieman liian raskaasti kiinni. Pidätin hengitystäni katsellessani, kuinka mies käveli portaat alas. Sekunnit tuntuivat iäisyydeltä. Vasta kun näin miehen nousevan takaisin ylös uskalsin päästää ilman ulos keuhkoistani.
Taksikuski nakkasi rinkkani takapenkille viereeni ja istuutui eteen. Kiitin ja kerroin hänelle osoitteen, jonne olin matkalla.
Mies mulkaisi minua taustapelin kautta. ”Aikas kummallinen paikka jättää tuollainen rinkka lojumaan, sanonpahan vain.”
Jostain syystä minua ei huvittanut vastata. Istuin vaiti ja katselin ohikiitäviä maisemia. Tuttuja, mutta nyt jollain tavalla muuttuneita. Puolivälissä matkaa päätin avata rinkkani kaivaa esiin vesipulloni. Naksautin repun auki ja löysäsin kiristysnauhaa sen suulla.
Käteni jähmettyi.
Häivähdys kultaa ja tummanvihreää pilkisti reppuni uumenista.
Kirja.
Avaan hitaasti silmäni, luettuani luomen sisäpinnasta ensin koodin. Se on paikannus-koodi, jonka olen saanut emolevyltä ja tällä kertaa olen manifestoitunut pieneen antikvariaattiin materiaalisen todellisuuden kolmannen kehän laitamille. Uusimman aivo-sirun ansiosta aistini ovat korostetun herkät, jopa yli-inhimilliset ja vanhojen kirjojen tuoksu viettelee sieraimiani. Valaistus on himmeä, mutta pystyn silti erottamaan erilliset valonsäteet. Niihin on jokaiseen koodattu aurinkokuntamme historiaa. Ilman täyttää tasainen hyrinä, joka tulee tuolilla makaavasta kissasta. Se muistuttaa minua vanhasta materian maailmasta, jossa aikanaan elin. Juuri tämän kaltaisissa paikoissa silloin viihdyin ja olen onnellinen, että tehtäväni kohdistui tällä kertaa juuri vanhaan maailmaan. Kirjat vaihtavat vinhaa vauhtia paikkoja keskenään ja ovat järjestäytymässä oikeille paikoilleen, jotta saan tarvitsemani koodin. Minulla ei ole kiire, sillä aika on käsite, joka kuuluu vanhaan maailmaan, eikä enää sido minua. Suljen silmäni ja luen taas luomeni sisäpinnassa juoksevan koodin, jolla saan oikean kirjan.
Avaan silmäni ja kohdistan ajatukseni voimalla koodin kohti kirjahyllyä ja paikoilleen asettuneet kirjat vetäytyvät pari tuumaa taaksepäin, jättäen yhden etualalle. Astelen sen luo ja poimin sen käteeni. Sen kansien nahkainen koostumus herättää mieleeni muistoja, jotka siirrän oikeaan kansioon. Mieli pitäisi järjestellä säännöllisesti, jotta sinne ei jäisi roikkumaan irrallisia muistoja.
Kirjan nimi on les niserables ja siinä on kaksi selkämystä. Se on juuri tarvitsemani kirja. Otsikko on kirjoitettu pienillä kirjaimilla ja väärin, joka on koodi sen avaamiseen. Otan molemmin käsin kirjan reunoista kiinni, otan mielikuvakaappauksen ja suljen silmäni, jolloin luomeni lukee koodin ja kirja aukeaa. Sen sisältä tulee häikäisevää valoa, joka alkaa lataamaan tiedostoja siruuni. Tunnen kuinka se samalla lataa siruni täyteen energiaa ja venyttää materiaa ympärilläni, muuttaen sen aineettomaksi. Olen saanut tarvittavat tiedostot ja nyt voin vain ajatella luomessa vilistävää lähtökoodia. Sulaudun valoon ja lähden matkaan. Emolevy odottaa tiedostojaan.
Astuin sisään pieneen putiikkiin. Se kutsui minua jo ulkoapäin. Hämyisät, jo vanhat ikkunat pelkkine karmeineen, laseja ei ollut missään. Karmit olivat pesua vailla, mutta se ei häirinnyt yhtään. Oven yläpuolella riippui puinen kyltti, maalitkin jo hieman rapistuneet. Kyltti roikkui vain toisesta kulmastaan kiinni. Aivan kuin toinen puoli olisi vain leijunut ilmassa. Kyltissä luki, akvaario. Juuri minunlaiseni kauppa, ajattelin.
Ovi narahti sitä avatessa ja jättimäinen kello kilkahti ilmoittaessaan saapujasta. Kummallista, että ovi edes aukesi niin suuren kellon roikkuessa oven edessä.
Ah, mikä tuoksu. Hengitin ilmaa sieraimillani. Kuin olisi astunut mummon kerrostalon häkkivarastoon. Tiedättehän sen ihanan, vanhan tuoksun. Kuin toisesta maailmasta.
Yhdessä nurkassa, kassatiskin vieressä nökötti vanha, mutta niin mukavan pehmoisen näköinen nojatuoli. Kangas oli metsänvihreää samettia. Selkämys kohosi korkeana, kuin valtaistuimessa. Toinen käsinoja puuttui kokonaan. Erikoista suunnittelua, hämmästelin. Nojatuolin vieressä oli tumman puun värinen pyöreä pöytä. Antiikkia sekin. Pöydän päällä oli tunnelmallinen kellertävä lamppu ja pino kirjoja. Kirjojen nimet näyttivät olevan kerrassaan kummallista kieltä. En ymmärtänyt sanoja lainkaan. Kirjaimien joukossa oli myös symboleja, joita en tunnistanut.
Käänsin katseeni hyllyjen puoleen. Tummat kirjahyllyt notkuivat teoksia. Osa teoksista ei ollut edes hyllyjen päällä, vaan nekin saattoivat leijua ilmassa, kirjahyllyn vieressä. Kirjat olivat juuri sellaisia kauniita, vanhoja kirjoja. Kovakantisia, joiden selkämykset olivat tummansinisiä, ruskeita. Kullalla koristeltuja. Vaikka putiikki oli pieni, keskeltä nousi muutama lautaporras ylemmälle tasanteelle. Portaat noudattivat samaa kaavaa, kuin putiikin kylttikin. Askelmat olivat kiinni vain toiselta puolelta. Oli vaikea ymmärtää, miten tämä kaikki oli mahdollista. Mutta en antanut sen häiritä, olin niin innoissani kaikista näistä kirjoista.
Ylätasanne oli sekin täynnä erilaisia vanhoja hyllyjä pursuavine kirjoineen. Ylätasanteen kirjat näyttivät pölyttyneemmiltä. Niitä ei ollut taidettu pitkiin aikoihin edes selata. Osan päällä oli jopa poltettu kynttilöitä ja vanha, kovettunut steariini oli peittänyt kirjan kannen kauttaaltaan.
Kerrassaan hämmästyttävä kauppa, ajattelin. Juuri minunlaiseni.