Les Niserables
Tehtäväkuvaus
Katso yllä olevaa kuvaa. Kuten huomaat, tekoäly on tehnyt tepposet: kirjan nimi on vinksallaan, eikä teosta saa avattua kahden selkämyksen takia.
Kuvittele tilanne, jossa astut sisään vanhaan antikvariaattiin. Valo siivilöityy kauniisti himmenneistä ikkunalaseista, kissa kehrää lukunurkan vihreällä plyyssituolilla, mahonkiset hyllyt notkuvat upeita teoksia. Kävelet kirjojen luo ja nappaat yhden käteesi, kunnes tajuat, ettet voi avata sitä: teoksella on kaksi selkämystä.
Voit toteuttaa tehtävän kahdella tapaa.
Kirjoita ensin “tavan” kuvaus antikvariaatista, joka houkuttelee astumaan sisään. Kuvaile vanhan kirjakaupan tunnelmaa, tuoksuja ja ääniä. Millaisia selkämyksiä niteillä näet? Ovatko ne kullattuja ja krumeluureja? Vai onko kirjakauppa erikoistunut kuvitteellisia maailmoja ja tapahtumia kuvaavaan kirjallisuuteen, spekulatiiviseen fiktioon? Kun olet saanut tekstin valmiiksi, muokkaa sitä niin kuin tekoäly surkuhupaisimmillaan muokkaisi. Tarkoitus on, ettei mikään kirjakaupassa ole, kuten sen pitäisi olla.
Vaihtoehtoisesti voit kirjoittaa tekstin suoraan tekoälyn maailmaan.
Halutessasi voit käyttää näitä kysymyksiä tarinasi tukena:
- Miten kaksiselkäistä kirjaa luetaan?
- Miksi kirjat on suljettu kahdella selkämyksellä?
- Kuka kirjat on sitonut tai mikä painotalo ne on painanut?
- Miten kirjat ovat päätyneet antikvariaattiin?
Lisäksi voit hyödyntää näitä ideoita tarinasi tukena:
- kirjojen nimet muuttuvat digitaalisiksi
- kirjat kommunikoivat sinulle lentämällä pinoksi, jotta voit lukea selkämysten nimistä koostuvan viestin (tätä kutsutaan kirjanselkärunoudeksi)
- kirjahylly imaisee sinut sisäänsä, minkä seurauksena päädyt katselemaan oikeaa minääsi rinnakkaistodellisuudesta (kuten Interstellar-elokuvassa tapahtui).
Millaisen AI-todellisuuden saat luotua?
Les Niserables ja antikvariaatin portti
Oli pimeä ja sateinen ilta, kun astuin sisään vanhaan antikvariaattiin, joka oli täynnä vanhojen kirjojen tuoksua ja harmaita hyllyjä. Huoneessa ei ollut muuta ääntä kuin sateen ropina ja vanhojen sivujen kahina, kun selailin hyllyjä. Antikvariaatin omistaja oli harmaapartainen vanha mies, jonka silmistä paistoi syvä salaisuus – kuin hän olisi elänyt jo useita elämiä ja tuntenut kirjat kuin omat taskunsa.
Etsin jotain erikoista, mutta en ollut varma, mitä. Jokin veti minua eteenpäin kohti erikoista hyllyä, joka ei tuntunut olevan aivan samalla taajuudella kuin muut. Kun tartuin erääseen kirjaan, käteni tunsi heti, että jotain oli vialla. Se oli kovakantinen kirja, jossa oli päällä kulunut kulta-askelma ja kuparihopealla painettu nimi: ”Les Niserables”.
“Les Misérables” oli tuttu, mutta tämä – tämä ei ollut sama kirja. Sen selkämys oli outo, sillä se oli molemminpuolinen. Koko kirja tuntui huokuvan jollain tavalla vääristyneeltä, aivan kuin se oli ollut olemassa muissa maailmoissa. Silti, en voinut olla avaamatta sitä. Sillä kahdesta selkämyksestä huolimatta kirjan sai kuin saikin auki painamalla toisen selkämyksen varovasti kirjan sisään.
Kun avasin kirjan, tekstin sijaan sivut vilisivät kuvia ja symboleja, jotka vaihtelivat nopeasti. Välillä näkyi kirkas, hohtava virtapiiri, välillä haamuja, jotka olivat puoliksi ohjelmoituja ja puoliksi ihmisiä. Se oli kuin matka jonnekin aivan muualle – aivan kuin olisin astunut kirjan maailmaan.
Koko antikvariaatti ympärilläni alkoi muuttua. Kirjat alkoivat liikkua, ja hyllyt venyivät ja vääntyivät kuin ne olisivat eläneet omaa elämäänsä. En ollut enää yksin tässä huoneessa; huone oli nyt osa jotain paljon suurempaa, ja kirja, jota pitelin käsissäni, oli vain avain.
“Les Niserables” oli vain nimi, mutta se, mitä kirja todella piti sisällään, oli paljon enemmän kuin mikään olin kuvitellut. Kirja ei vain kertonut tarinaa – se loi sen. Ja kun sivut avautuivat, minusta tuntui, että olin astumassa syvemmälle maailmaan, jossa tekoäly hallitsi kaikkea. Tässä maailmassa ei ollut eroa ihmisten ja algoritmien välillä, ja kaikki oli yhtä häilyvää ja monivivahteista kuin tieto itsessään.
Oliko tämä vain antikvariaatin satu, vai oliko tässä maailmassa joku voima, joka ei halunnut minun palaavan takaisin tuttuun ja turvalliseen elämääni?
Oliko kirja vain ansa, johon olin langennut? Pitäisikö minun jatkaa matkaa kirjan mukaan?
Minun oli tehtävä valinta.
Saavun vanhaan kirjakauppaan, jossa toimii samalla kahvila. Kaupassa tuoksuu tuore pulla sekä kahvi. Kirjat tuoksuvat ihanilta. Uppoudun kirjojen maailmaan.
Kirjan takakannessa on salaviesti. Joku tarvitsee apua. Kirjasta nousee käsi, johon tarttumalla yritän vetää häntä luokseni, mutta hän vetäiseekin minut toiseen maailmaan. Tässäkin tarinassa on pahatar ja hyvätär. Paha yrittää tehdä pahojaan, joita hyvä yrittää estää.
Saan käteeni miekan. Käyn hurjaa miekkataistelua, kunnes yhtäkkiä tajuan seisovani jälleen kirjakaupassa, kirja kohotettuna ylöspäin kädessäni. Toisessa kädessäni on kaakaomuki, jossa on kansi päällä. Katson ympärilleni. Kaupassa ei ole ketään. On ihan hiljaista. Kauppias hymyilee tietävästi.
Lopultakin pääsen tähän legendaariseen perinteiseen kirjakauppaan. Olen odottanut tätä vierailua vuosia.
Heti kun avaan oven, sieraimiini leijailee tunnistettava aidon, oikean kirjakaupan tuoksu: appelsiini. Ja koska kyseessä tosiaan on vanha ja kunnianarvoisa kirjakauppa, kirjat on pinottu perinteisesti korttitalon malliin lattioille – mikään muu järjestelmä ei tulisi kyseeseenkään tämän tasoisessa kaupassa.
Hetken emmittyäni otan käteeni yhden klassikon: Les Nisarables. Laitan tämän upean perinteisen kaksiselkäisen teoksen pääni päälle ja imeytän sisällyksen aivoihini.
Hieno teos ja hieno kirjakauppa, olen tyytyväinen vierailuuni täällä.
Olen kävelyllä erään keski-Suomalaisen pienen kaupungin keskustan ulkopuolella. Tuuli nostaa katupölyä ilmaan, sitä menee nenään, alkaa aivastuttaa. Lämpömittari näyttää kaupan seinällä, että lämpötila on juuri lämpöisen puolella muutaman asteen. Aurinko paistaa, silti kylmä tuuli tuivertaa luita ja ytimiä.
Jatkan kävelyä, jossain haukkuu koira, varmaankin läheisen puiston nakkikioskin nurkalla parveileville toripuluille.
Huomaan erään porttikongin vanhojen ruosteisten porttien olevan raollaan, ne kiljahtelevat kuivilla saranoillaan, mietin, että muutama pisara öljyä olisi paikallaan.
Tajuan samalla, että eiväthän nämä ruosteen patinoimat portit ole koskaan olleet avoimina. Olen ohittanut ne satoja kertoja kuitenkin vuosien aikana jonka olen kaupungissa asunut.
Uteliaisuus voittaa, astun portista sisään kapeaan hämärään kujaan. Kujalla on muutama ruosteen syömä polkupyörä nojaamassa seinään. Ne eivät kuitenkaan kiinnosta sen enempää, astelen yhä pidemmälle kujan päässä heikosti hehkuvaa valoa kohti.
Tulen pihalle, siellä seisoo lehdetön puu odottamassa kevään lämpöä puhjetakseen kukkaan kylmän ja tuulisen talven jälkeen.
Puun takana näkyy avoin ovi keltaiset rappaukset päältään pudottaneessa seinässä.
Seinällä on kyltti josta vielä jotenkin erottuu sanat: Virtasen kirja ja kello.
Astun ovesta sisään, vastaan tulee ummehtunut, menneeltä elämältä ja vanhoilta sanomalehdiltä ja musteelta tuoksuva pölyinen ilma, jossa on heikko nahkaselkäisten kirjojen tuoma oma aromi.
Myyntitiskin toisella puolella on vielä vitriini jossa on muutamia pysähtyneitä ajannäyttäjiä, tiskin takana näkyy olevan pöydällä kaiken tomun seassa myös pysähtynyt levysoitin…
Tilassa ei ole muuta valoa kuin joka suodattuu likaisten, pölyisten ikkunoiden siivilöimänä tomuiseen vanhaan puotiin.
Yhtäkkiä selkäni takaa, jostain yhä kirjojen täyttämien hyllyjen takaa kuuluu hyytävä parkaisu ja ääni kuin jotain olisi raskasta olisi pudonnut lattialle.
Pelästyn ja meinaan juosta ulos mutta uteliaisuus voittaa.
Kuljen kuin unessa liikkeen takaosaan, jotain liikahtaa ilmaan nousseen pölyn seassa. On hämärää ja ilma sakeana pölystä enkä erota mikä pimeässä liikkui, en näe enään liikettä. Yhtäkkiä jokin ikäänkuin puskee jalkaani vasten, tajuan sen olevan kissa, vanha harmaa raidallinen kissa.
Se mouruaa jotain, kuin pyytäen seuraamaan itseään. Kuin hypnoosissa seuraan tätä oliota hyllyjen taakse yhä kauemmas hailakasta valosta.
Peremmällä on niin hämärää ettei näe mihin astuu, kissastakaan ei näy edes hännänpäätä. Jalkani osuu johonkin hapuillessani pimeässä, onko se kenties se kissa?
Kumarrun ja haron lattiaa sormen päilläni, äkisti käteni osuu johonkin karvaiseen. Silitän sen karvaa pimeässä, ajattelen että “onpa se laiha ja kylmä”, sen luut tuntuvat turkin alta. Silmäni ovat hieman tottuneet pimeään ja näen kissan suun olevan raollaan, se ikäänkuin irvistää, silmät ovat painuneet syvälle sen päähän, kuivuneet pois.
Sehän on kuollut, ollut jo kauan, vilu puistattaa kroppaani. Sehän makaa jonkin kirjan päällä, se on käpertynyt siihen ikiuneen. Siirrän sen kevyttä kuivaa ruumista nähdäkseni minkä päällä makasi.
Tajuan sen olevan kirja, ruskea nahkakantinen, selkämys verenpunainen, mitä ihmettä sillä on myös toinen selkämys, miten tämän voisi lukea, avata?!
Sen selkämyksessä lukee juuri erottuvin kirjaimin: Les Niserables, molemmissa selkämyksissä.
Taitaa olla pahemman laatuinen kirjoitusvirhepaholainen koko teos. Yritän kiskoa sitä auki, se vaan ei suostu aukenemaan. Se putoaa käsistäni lattialle suoraan kissan kalmon viereen. Sen välistä pilkottaa jotain, kirjekuoriko se?
Kyllä, kirjekuori se on. Kiskon sen kirjan välistä esille, sen päällä on teksti: Sinulle.
Ajattelen avaanko sen, kyllä avaan. Siirryn lähemmäksi ikkunaa jotta näkisin selkeämmin. Tiskin päällä on vanhat sakset, avaan kuoren niillä.
Otan paperin käteeni, alan lukea sitä.
Otsikko on kirjeessä, Onnittelut sinulle utelias, on sinun vuorosi. Olet tästä lähin osa tätä kirjapuotia, kunnes olet lukenut kaiken mitä hyllyistä löytyy ja kaiken mitä ikinä tänne tuodaan lisää… Tunnen kuinka jalkaani vasten painuu jotain, se sama kissa. Se on herännyt henkiin, valot syttyvät, tomu katoaa kuin taikaiskusta. Levysoitin tiskin takana alkaa pyörimään täyttäen tilan musiikilla, kaksi selkäinen kirja on tiskin päällä. Ikkunat ovat puhtaat, kellot raksuttavat. Yritän lähteä pois, ovi josta olin tullut on yhä avoinna. En pääse ovesta ulos, on kuin jokin voima estäsi lähtöäni, kissa naukuu jaloissani, ikäänkuin sanoen “olet minun”…