Les Niserables
Tehtäväkuvaus
Katso yllä olevaa kuvaa. Kuten huomaat, tekoäly on tehnyt tepposet: kirjan nimi on vinksallaan, eikä teosta saa avattua kahden selkämyksen takia.
Kuvittele tilanne, jossa astut sisään vanhaan antikvariaattiin: pehmeä valo siivilöityy himmenneistä ikkunalaseista, kissa kehrää lukunurkan vihreällä plyyssituolilla ja mahonkiset hyllyt notkuvat upeita teoksia.
Kävelet kirjahyllyn luo. Nappaat yhden teoksista käteesi vain tajutaksesi, ettet voi avata sitä. Et voi, koska teoksella on kaksi selkämystä.
Voit toteuttaa tehtävän kahdella tapaa.
1) Kirjoita ensin “tavan” kuvaus antikvariaatista. Kuvaile vanhan kirjakaupan tunnelmaa, tuoksuja ja ääniä. Millaisia selkämyksiä niteillä näet? Ovatko ne kullattuja ja krumeluureja? Vai onko kirjakauppa sittenkin erikoistunut kuvitteellisia maailmoja ja tapahtumia kuvaavaan kirjallisuuteen, spekulatiiviseen fiktioon?
Kun olet saanut tekstin valmiiksi, muokkaa sitä niin kuin tekoäly surkuhupaisimmillaan muokkaisi; tarkoitus on, ettei mikään kirjakaupassa ole, kuten sen pitäisi olla.
2) Vaihtoehtoisesti voit kirjoittaa tekstin suoraan tekoälyn maailmaan.
Halutessasi voit hyödyntää näitä kysymyksiä tarinasi tukena:
- Miten kaksiselkäistä kirjaa luetaan?
- Miksi kirjat on suljettu kahdella selkämyksellä?
- Kuka kirjat on sitonut?
- Mikä painotalo kirjat on painanut?
- Miten kirjat ovat päätyneet antikvariaattiin?
Lisäksi voit käyttää näitä ideoita tarinasi tukena:
- kirjojen nimet muuttuvat digitaalisiksi
- kirjat kommunikoivat sinulle lentämällä pinoksi, jotta voit lukea selkämysten nimistä koostuvan viestin (tätä kutsutaan kirjanselkärunoudeksi)
- kirjahylly imaisee sinut sisäänsä, minkä seurauksena päädyt katselemaan oikeaa minääsi rinnakkaistodellisuudesta (kuten Interstellar-elokuvassa tapahtui).
Millaisen AI-todellisuuden saat luotua?
Les Niserables ja antikvariaatin portti
Oli pimeä ja sateinen ilta, kun astuin sisään vanhaan antikvariaattiin, joka oli täynnä vanhojen kirjojen tuoksua ja harmaita hyllyjä. Huoneessa ei ollut muuta ääntä kuin sateen ropina ja vanhojen sivujen kahina, kun selailin hyllyjä. Antikvariaatin omistaja oli harmaapartainen vanha mies, jonka silmistä paistoi syvä salaisuus – kuin hän olisi elänyt jo useita elämiä ja tuntenut kirjat kuin omat taskunsa.
Etsin jotain erikoista, mutta en ollut varma, mitä. Jokin veti minua eteenpäin kohti erikoista hyllyä, joka ei tuntunut olevan aivan samalla taajuudella kuin muut. Kun tartuin erääseen kirjaan, käteni tunsi heti, että jotain oli vialla. Se oli kovakantinen kirja, jossa oli päällä kulunut kulta-askelma ja kuparihopealla painettu nimi: ”Les Niserables”.
“Les Misérables” oli tuttu, mutta tämä – tämä ei ollut sama kirja. Sen selkämys oli outo, sillä se oli molemminpuolinen. Koko kirja tuntui huokuvan jollain tavalla vääristyneeltä, aivan kuin se oli ollut olemassa muissa maailmoissa. Silti, en voinut olla avaamatta sitä. Sillä kahdesta selkämyksestä huolimatta kirjan sai kuin saikin auki painamalla toisen selkämyksen varovasti kirjan sisään.
Kun avasin kirjan, tekstin sijaan sivut vilisivät kuvia ja symboleja, jotka vaihtelivat nopeasti. Välillä näkyi kirkas, hohtava virtapiiri, välillä haamuja, jotka olivat puoliksi ohjelmoituja ja puoliksi ihmisiä. Se oli kuin matka jonnekin aivan muualle – aivan kuin olisin astunut kirjan maailmaan.
Koko antikvariaatti ympärilläni alkoi muuttua. Kirjat alkoivat liikkua, ja hyllyt venyivät ja vääntyivät kuin ne olisivat eläneet omaa elämäänsä. En ollut enää yksin tässä huoneessa; huone oli nyt osa jotain paljon suurempaa, ja kirja, jota pitelin käsissäni, oli vain avain.
“Les Niserables” oli vain nimi, mutta se, mitä kirja todella piti sisällään, oli paljon enemmän kuin mikään olin kuvitellut. Kirja ei vain kertonut tarinaa – se loi sen. Ja kun sivut avautuivat, minusta tuntui, että olin astumassa syvemmälle maailmaan, jossa tekoäly hallitsi kaikkea. Tässä maailmassa ei ollut eroa ihmisten ja algoritmien välillä, ja kaikki oli yhtä häilyvää ja monivivahteista kuin tieto itsessään.
Oliko tämä vain antikvariaatin satu, vai oliko tässä maailmassa joku voima, joka ei halunnut minun palaavan takaisin tuttuun ja turvalliseen elämääni?
Oliko kirja vain ansa, johon olin langennut? Pitäisikö minun jatkaa matkaa kirjan mukaan?
Minun oli tehtävä valinta.
Saavun vanhaan kirjakauppaan, jossa toimii samalla kahvila. Kaupassa tuoksuu tuore pulla sekä kahvi. Kirjat tuoksuvat ihanilta. Uppoudun kirjojen maailmaan.
Kirjan takakannessa on salaviesti. Joku tarvitsee apua. Kirjasta nousee käsi, johon tarttumalla yritän vetää häntä luokseni, mutta hän vetäiseekin minut toiseen maailmaan. Tässäkin tarinassa on pahatar ja hyvätär. Paha yrittää tehdä pahojaan, joita hyvä yrittää estää.
Saan käteeni miekan. Käyn hurjaa miekkataistelua, kunnes yhtäkkiä tajuan seisovani jälleen kirjakaupassa, kirja kohotettuna ylöspäin kädessäni. Toisessa kädessäni on kaakaomuki, jossa on kansi päällä. Katson ympärilleni. Kaupassa ei ole ketään. On ihan hiljaista. Kauppias hymyilee tietävästi.
Lopultakin pääsen tähän legendaariseen perinteiseen kirjakauppaan. Olen odottanut tätä vierailua vuosia.
Heti kun avaan oven, sieraimiini leijailee tunnistettava aidon, oikean kirjakaupan tuoksu: appelsiini. Ja koska kyseessä tosiaan on vanha ja kunnianarvoisa kirjakauppa, kirjat on pinottu perinteisesti korttitalon malliin lattioille – mikään muu järjestelmä ei tulisi kyseeseenkään tämän tasoisessa kaupassa.
Hetken emmittyäni otan käteeni yhden klassikon: Les Nisarables. Laitan tämän upean perinteisen kaksiselkäisen teoksen pääni päälle ja imeytän sisällyksen aivoihini.
Hieno teos ja hieno kirjakauppa, olen tyytyväinen vierailuuni täällä.
Olen kävelyllä erään keski-Suomalaisen pienen kaupungin keskustan ulkopuolella. Tuuli nostaa katupölyä ilmaan, sitä menee nenään, alkaa aivastuttaa. Lämpömittari näyttää kaupan seinällä, että lämpötila on juuri lämpöisen puolella muutaman asteen. Aurinko paistaa, silti kylmä tuuli tuivertaa luita ja ytimiä.
Jatkan kävelyä, jossain haukkuu koira, varmaankin läheisen puiston nakkikioskin nurkalla parveileville toripuluille.
Huomaan erään porttikongin vanhojen ruosteisten porttien olevan raollaan, ne kiljahtelevat kuivilla saranoillaan, mietin, että muutama pisara öljyä olisi paikallaan.
Tajuan samalla, että eiväthän nämä ruosteen patinoimat portit ole koskaan olleet avoimina. Olen ohittanut ne satoja kertoja kuitenkin vuosien aikana jonka olen kaupungissa asunut.
Uteliaisuus voittaa, astun portista sisään kapeaan hämärään kujaan. Kujalla on muutama ruosteen syömä polkupyörä nojaamassa seinään. Ne eivät kuitenkaan kiinnosta sen enempää, astelen yhä pidemmälle kujan päässä heikosti hehkuvaa valoa kohti.
Tulen pihalle, siellä seisoo lehdetön puu odottamassa kevään lämpöä puhjetakseen kukkaan kylmän ja tuulisen talven jälkeen.
Puun takana näkyy avoin ovi keltaiset rappaukset päältään pudottaneessa seinässä.
Seinällä on kyltti josta vielä jotenkin erottuu sanat: Virtasen kirja ja kello.
Astun ovesta sisään, vastaan tulee ummehtunut, menneeltä elämältä ja vanhoilta sanomalehdiltä ja musteelta tuoksuva pölyinen ilma, jossa on heikko nahkaselkäisten kirjojen tuoma oma aromi.
Myyntitiskin toisella puolella on vielä vitriini jossa on muutamia pysähtyneitä ajannäyttäjiä, tiskin takana näkyy olevan pöydällä kaiken tomun seassa myös pysähtynyt levysoitin…
Tilassa ei ole muuta valoa kuin joka suodattuu likaisten, pölyisten ikkunoiden siivilöimänä tomuiseen vanhaan puotiin.
Yhtäkkiä selkäni takaa, jostain yhä kirjojen täyttämien hyllyjen takaa kuuluu hyytävä parkaisu ja ääni kuin jotain olisi raskasta olisi pudonnut lattialle.
Pelästyn ja meinaan juosta ulos mutta uteliaisuus voittaa.
Kuljen kuin unessa liikkeen takaosaan, jotain liikahtaa ilmaan nousseen pölyn seassa. On hämärää ja ilma sakeana pölystä enkä erota mikä pimeässä liikkui, en näe enään liikettä. Yhtäkkiä jokin ikäänkuin puskee jalkaani vasten, tajuan sen olevan kissa, vanha harmaa raidallinen kissa.
Se mouruaa jotain, kuin pyytäen seuraamaan itseään. Kuin hypnoosissa seuraan tätä oliota hyllyjen taakse yhä kauemmas hailakasta valosta.
Peremmällä on niin hämärää ettei näe mihin astuu, kissastakaan ei näy edes hännänpäätä. Jalkani osuu johonkin hapuillessani pimeässä, onko se kenties se kissa?
Kumarrun ja haron lattiaa sormen päilläni, äkisti käteni osuu johonkin karvaiseen. Silitän sen karvaa pimeässä, ajattelen että “onpa se laiha ja kylmä”, sen luut tuntuvat turkin alta. Silmäni ovat hieman tottuneet pimeään ja näen kissan suun olevan raollaan, se ikäänkuin irvistää, silmät ovat painuneet syvälle sen päähän, kuivuneet pois.
Sehän on kuollut, ollut jo kauan, vilu puistattaa kroppaani. Sehän makaa jonkin kirjan päällä, se on käpertynyt siihen ikiuneen. Siirrän sen kevyttä kuivaa ruumista nähdäkseni minkä päällä makasi.
Tajuan sen olevan kirja, ruskea nahkakantinen, selkämys verenpunainen, mitä ihmettä sillä on myös toinen selkämys, miten tämän voisi lukea, avata?!
Sen selkämyksessä lukee juuri erottuvin kirjaimin: Les Niserables, molemmissa selkämyksissä.
Taitaa olla pahemman laatuinen kirjoitusvirhepaholainen koko teos. Yritän kiskoa sitä auki, se vaan ei suostu aukenemaan. Se putoaa käsistäni lattialle suoraan kissan kalmon viereen. Sen välistä pilkottaa jotain, kirjekuoriko se?
Kyllä, kirjekuori se on. Kiskon sen kirjan välistä esille, sen päällä on teksti: Sinulle.
Ajattelen avaanko sen, kyllä avaan. Siirryn lähemmäksi ikkunaa jotta näkisin selkeämmin. Tiskin päällä on vanhat sakset, avaan kuoren niillä.
Otan paperin käteeni, alan lukea sitä.
Otsikko on kirjeessä, Onnittelut sinulle utelias, on sinun vuorosi. Olet tästä lähin osa tätä kirjapuotia, kunnes olet lukenut kaiken mitä hyllyistä löytyy ja kaiken mitä ikinä tänne tuodaan lisää… Tunnen kuinka jalkaani vasten painuu jotain, se sama kissa. Se on herännyt henkiin, valot syttyvät, tomu katoaa kuin taikaiskusta. Levysoitin tiskin takana alkaa pyörimään täyttäen tilan musiikilla, kaksi selkäinen kirja on tiskin päällä. Ikkunat ovat puhtaat, kellot raksuttavat. Yritän lähteä pois, ovi josta olin tullut on yhä avoinna. En pääse ovesta ulos, on kuin jokin voima estäsi lähtöäni, kissa naukuu jaloissani, ikäänkuin sanoen “olet minun”…
Olipa vetävä alku! Todella olin tuolla pelottavassa kirjakaupassa. Olisin lukenut paljon pitemmästikin tätä tarinaa. Vähittäinen siirtymä realismista pois oli hieno ja toimiva.
Mahtavaa, vapaapäivä! Kevät on kirkkaimmillaan kun päätän lähteä pikku bussimatkan päähän isompaan kaupunkiin lauantain viettoon. Keräilen reppuun puhelimen, laturin, lompakon ja vesipullon. Matka on jo maksettu netissä, joten tarvitsee vain hankkiutua punaisen Onnibussin penkille ja valmistautua pieneen päiväseikkailuun.
Pyöräilen pysäkille, lukitsen pyörän telineeseen ja marssin odottelemaan linja-autoa. Pian paikalle kaartaakin kaksikerroksinen bussi. Löydän paikkani bussin yläkerrasta, asettelen reppuni lattialle ja nojaan penkin selkänojaan. Pikku reissu on niin tervetullut hektisen työarjen keskelle!
Maisemat vilistävät ohi ja taidan torkahtaa – olen aamu-uninen ja tämän edullisen bussin aikataulu oli minulle hieman sopimaton. Edullinen hinta kuitenkin houkutteli heräämään vuorokausirytmiini nähden kovin aikaisin.
Havahdun kun bussi jarruttaa ja pysähtyy. Perilläkö, nyt jo? Todellakin! Noukin reppuni lattialta ja suunnistan kohti ulkoilmaa. Huikkaan laukkujen kanssa touhuavalle kuljettajalle kiitokset ja lähden kohti pientä päiväseikkailuani. En ole suunnitellut päivääni kovin tarkkaan, olen ajatellut vain kuljeskella mieleni mukaan ja pysähdellä minne huvittaa.
Kaupungissa on paljon kauniita vanhoja taloja, ja ihastelen niiden julkisivuja toukokuun kirkkaassa valossa. Kukkaistutuksetkin ovat jo paikoillaan, jäätelökioskit odottavat asiakkaita ja kaupunkilintujen kirkkaat silmät seuraavat menoani torin laidalta. Käännyn kapealle kadulle jossa muistelen nähneeni pikku kahvilan viime vierailullani. Missä se olikaan?
Sitten katseeni osuu ikkunaan, jossa on himmeän kultaisin fraktuurakirjaimin teksti “Kirian Puoti”. Tekstiä ympäröi koristeellinen kuviointi, joka tuo mieleen vanhat kirjankannet. Sisällä on melko hämärää, mutta näen että siellä on hyllymetreittäin kirjoja ja antiikkitavaraa. Avaan varovasti kapeahkon puuoven, josta maali on hieman rapissut. Pieni kello kilahtaa sisääntuloni merkiksi.
Heti ovelta tunnen tuoksun, jonka voi aistia vain kunnon antikvariaateissa. Hiukan makea vanhan paperin, nahkaisten kirjankansien ja puisten hyllyjen huoneilmaan hengittämä tuoksahdus. Voimakkaammin aistin kuitenkin syvän hiljaisuuden, joka ympäröi minut kun ovi sulkeutuessaan eristää minut kadun äänistä. Katselen kirjarivejä, astiahyllyjä, muutamaa pöytälamppua ja lempeästi kellastuneita, kauan sitten vernissattuja öljymaalauksia tummine puukehyksineen. Kaikki on aseteltu kauniisti paikoilleen, ja huone vaikuttaa enemmän olohuoneelta kuin kaupalta. Vaikutelmaa lisää vanha, koristeellinen sohva pulleine samettityynyineen.
Nyt vasta huomaan, että huoneen perällä on suuri kirjoituspöytä, niin komea ja kiiltävä että se on varmasti palvellut joskus jonkun pankinjohtajan työpöytänä. Sen takana istuu pienen pieni, hyvin iäkäs nainen joka näyttää syventyneen kirjan lukemiseen. Vihreävarjostiminen lamppu valaisee hänen kirjaansa, ja nyt kuulen että takahuoneessa soi hiljaa radio, kuulen pientä puheen porinaa.
Kun lähestyn häntä, hän nostaa verkkaisesti katseensa ja tarkkailee minua kapeiden lukulasiensa yli. Hymy on vain vivahdus kasvoilla, ja silmät ovat hämmentävän kirkkaat. “Etsittekö jotain?” hän sanoo äänellä, joka ei tunnu sopivan olemukseen. Se on pienen pojan ääni, ja vavahdan hiukan yllätyksestä.
“Tuota, minä….ihan vain katselen. Teillä on täällä…hyvät valikoimat.”
“Olkaa hyvät”, hän vastaa pikkupojan äänellään ja syventyy taas kirjaansa. Vilkaisen kirjaa jota hän lukee. Sen sivut ovat täysin tyhjät. Arvelen, että kyseessä on kirjan lukujen välissä olevat tyhjät sivut, enkä jää ihmettelemään enempää. Siirryn tutkimaan kirjoja. Tuntuu kuin takahuoneen puheenporina voimistuisi hieman, alan erottaa lauseenpätkiä. “…ja musikaalin ensi-ilta on….pääosaa esittävät….”
Kuljen kirjahyllyn vierustaa. Täällä on todellakin vain vanhoja kirjoja, hyvin vanhoja. Ihmettelen mielessäni, missä ovat kaikki Päätalot ja Hietamiehet. Ehkä tämä paikka on erikoistunut käsinladottuun kirjallisuuteen, mietin. Kuljetan sormeani pitkin selkämyksiä, ne ovat kiehtovan kauniita. Täynnä kullattuja kirjaimia, koristeellisia painatuksia, kohokuvioita, pieniä ajan hampaan merkkejä.
Silmiini osuu selkämys, jossa lukee “Les Miserables”. Tämä on se äärettömän surullinen klassikkomusikaali… Vedän kirjan varovasti hyllystä. Kansi on kulunut, nimi on painettu kanteen. Les niserables?? Tämä on varmasti joku harvinainen virhepainos, ehkä arvokaskin. Huomaan että harmaassa selkämyksessä nimi on oikein, mutta kannessa on virhe, ja outoa kyllä, kirja ei avaudu koska kirjassa on kaksi selkämystä. Toinen selkämys on punainen ja sen tekstistä en saa selvää. Mitä ihmettä? Vilkaisen vanhaa naista, hän on edelleen keskittynyt kirjaansa, tuijottaa tyhjää sivua liikkumattomana. Takahuoneen puheenporina tuntuu taas voimistuneen lisää, kuulen jo pitempiä lauseita. “Kyllä, musikaalin pääosan esittäjä on vaihtunut…”
Yritän avata kirjaa, mutta eihän se onnistu. Hätäännyn hieman oudosta tilanteesta ja yritän laittaa kirjan takaisin hyllyyn, mutta sille ei ole enää paikkaa hyllyssä ja kun yritän siirtää kirjoja saadakseni kolon kirjariviin, kirjat on kuin liimattu yhteen. Sydämeni alkaa pamppailla, haluan ulos täältä. Lasken kirjan kädestäni pienelle, pitsiliinan peittämälle pöydälle, sanon “kiitos hei” vanhaan naiseen katsomatta ja yritän lähteä ovelle, mutta sitä ei enää ole, eikä näyteikkunaakaan. Joka puolelta minua ympäröivät vain kirjahyllyt. Maalaukset, lamput, sohvat ja vanhat astiat ovat kadonneet ja tila tuntuu pidentyneen ainakin kymmenellä metrillä. Vanha nainen on tilan toisessa päässä, edelleen tutkimassa tyhjäsivuista kirjaansa. Takahuoneesta tulvii yhä paisuva puheen pauhu: “Ja seuraavaksi haastattelemme musikaalin tulevaa pääosan esittäjää. Tämä uusi versio vanhasta näytelmästä kertoo naisesta, joka suljettiin vankilaan pikkurötöksen vuoksi eikä hänen elämänsä koskaan palannut entiselleen. Tervetuloa suoraan lähetykseen, ….” Kuulen puhujan lausuvan nimeni. Vanha nainen nostaa katseensa, sulkee kirjansa, nousee ylös ja näyttää käskevällä kädenliikkeellä että minun on seurattava häntä takahuoneeseen.
Kauppahallin oli täynnä ihmisiä, mikä oli aika normaalia lauantai iltapäivällä. Minka yritti suunnistaa ihmismassan ympäri ja ohi, ilman että törmäisi turhan monta kertaa ohi kiiruhtaviin ihmisiin. Kauppahallin kujilla löytyi kaikkea mitä toivoi. Tuoretta kala ja vihanneksia, mureta lihaa, sekä erilaisia käsityö kojuja, sisustus ja lahja kojuja, pieniä kahviloita, ja Minkan suosikki kojut, pienet kirjakojut.
Minka tuli tänne joka viikko, joskus jopa kahdesti viikossa. Kaikki kojut ja kuja olivat tuttuja, mutta tänään hän ensimmäistä kertaa huomasi pienen kirjakojun. Kauppahallissa oli parikin kirja kojua. Kojun edessä missä hän nyt seisoi, oli ollut siinä kauan, sen hän tiesi, mutta jostain syystä hän ei ole tiedostanut sen olemassaolo kuin vasta nyt. Mikä siinä oli mikä nyt kiinnittää hänen huomionsa, hän ei tietänyt, mutta jotain siinä oli mikä kiinnitti hänen huomioonsa.
Koju oli saman kokoinen kuin kaikki muut kappahallin kojut. Mikä poikkesi muista kirjakojuista, oli että yhden kirjahyllyn vieressä oli ovi, joka oli hieman auki. Koska kojun myyjää ei näkynyt, Minka ei voinut vastustaa kiusasta ja päätti kurkata ovesta sisään. Oven takaat avautui vanha antikvariaatilta. Oliko mitään parempaa kuin löytää uusi vanha antikvariaatti, Minka ajatteli.
Kaupassa oli ihana, vanhojen kirjojen ja nahan ja pölyn haju. Kirjoja oli hyllymetreittäin, seinillä oli vanhoja suomen matkailu julisteita ja tapahtuma julisteita, sekä vanhoja karttoja lähistöllä olevista kaupungista ja kylistä. Kaupan eri nukissa oli kulunuita nojatuoleja, jossa seinällä roikku pieni lukuvalo. Kaupan tunnelma oli niin kotoisa ja idyllinen, Minka vain huomasi kuinka kaikki kiireen ja huolet häipyivät ajatuksista
Minka tutki rauhassa kirjoja. Jostakin vanhoista teoksista hän oli kuulut, toiset olivat avina tuntemattomia. Minkan silmä osui kirjan nimeen Les Niserables, hän naureskeli hiljaa itsekseen ja mietti että oliko kirjoitus virhe vai oliko tosiaan kirja nimeltään Les Niserables. Hän otti kirjan hylystä ja käänteli ja väänteli mutta jäi hieman hämilleen. Siinähän oli kaksi kirjanselkää, miten tällaista kirja voi lukee, Minka ajatteli. Hän katseli hyllyä mistä oli ottanut kirja, kirja kategoria oli Kirjoittamattomat kirjat. Hyllyn sivulla oli pieni kyltti missä luki, Kirjojien käyttöohjeet: kuvittele mitä haluat lukea ja kirjan maailma aukeaa sinulle. Lause sai Minkan mielikuvituksen liikkeelle, ja yhtäkkiä hän huomasi kirjan aukeavan ja tekstiä syntyni kovaa vauhtia. Kuin hypnoottisessa transsissa hän käveli kirja kädessä, lähimmäisen nojatuolin luo ja jäi siihen lukemaan kirjaa. Ajasta ja todellissudesta hän ei enää tietänyt mitään, hän oli täysin vaipunut kirjan maailmaan..
Ovi kauppahallista antikvariaattiin meni hitaasti itsestään kiinni, ja ihmiset kauppahallissa jatkoivat kävelemistä kirjakujan ohi huomaamatta sen olemassaoloa.
1
Suuren basaarialueen jossain keskivaiheilla näkyi pienen lyhdyn valonkajo. Valo oli jotenkin erilainen, se näytti kuin olisi pyrkinyt ulos kuvustaan. Poukkoili ylhäältä alas, sivulta sivulle. Jokin siinä veti puoleensa. Kulkiessani kohti valoa huomasin, ettei askeleeni tavoittanut sitä, vaikka juuri äsken se oli paikallaan yhden tolpan kohdalla. Nopeutin askeleitani, melkein jo juoksin.
Basaaria suojaavat kankaat antoivat valolle oman tunnelman luoden sen liikkeistä varjoja reunustavien rakennusten seiniin. Lopulta valo pysähtyi erään rakennuksen kulmaukseen. Se oli jotenkin erilainen kuin kaikki muuta rakennukset. Sillä oli jonkinlainen energia, joka veti puoleensa.
Paikalle saavuttuani valtasi minut outo jännityksen sekainen tunne. Suuren pesemättömän ikkunan yläreunasta sai sen verran tekstistä selvää, jossa luki antikvariaatti. Ikkunan vieressä oli ovi, joka hädin tuskin pysyi saranoissaan kiinni. Valo ei ollut enää lyhdyssä vaan luikahti oven raosta sisälle kutsuen minua perässään. Kosketin ovea aukaistakseni sen mutta, samalla olinkin jo kaupassa sisällä. Seisoin pienessä tuulikaapissa. Sisällä ilma oli tunkkaista, siihen sekoittui vanhan paperin, nahkan ja piipun tuoksut. Jostain vieno tuulenvire teki viheltävää ääntään tunkeutuessa rakennuksen huonokuntoisten ikkunoiden raoista sisään.
Valo kutsui minua peremmällä. Tuntui kuin se olisi taas ollut jossain kauempana, vaikka tuulikaapin hämärässä näytti, ettei huone olisi kovinkaan suuri. Astuin askeleen, toisen. Lattia lankut narisivat jalkojeni alla.
Tila muuttui suureksi halliksi. Reunoilla kiersi suuria kirjahyllyjä ainakin kahdessa, jos ei kolmessakin kerroksessa. En erottanut katon ääriviivoja siinä valossa.
Mahassa kouraisi jännityksen tunne. Liikuin kuin leijuen eteenpäin. Mitä pidemmälle menin, tunsin, kuinka muu basaarin melu hävisi. Pienen hiljaisen hetken jälkeen kuulin kuiskintaa. Se lisääntyi. Se oli puheen sorinaa mutten saanut siitä mitään selvää. Sitä tuli koko ajan lisää, joka sekoittui keskenään sekavaksi.
Saavuin suurien liikuteltavien portaiden luokse. Sellaisten, joiden kautta pääsi hakemaan kirjoja ylemmiltä tasoilta. Aloin kiipeämään valon- perässä. Nyt se ei enää pyrkinyt loittonemaan minusta vaan näytti minulle tietä. Olin kiivennyt muutaman kymmentä rappusta, kun eteeni aukesi näkymä suurista pariovista, jotka olivat auki. Kauempana sisältä erotin takkatulen loimun, johon minua opastanut valo oli palannut. Piipun tuoksu voimistui, siihen sekoittui vahvan teen tuoksu. Jostain takan suunnalta kuului kissan tyytyväinen kehräys. Paikassa erottui nyt paremmin suure mahonkiset kirjahyllyt, suuret vihreät plyyssituolit jotka olivat nähneet jo parhaat päivänsä.
Yksi tietty hyllykkö oikealla puolella veti minua puoleensa, lähdin kulkemaan sitä kohti. Lähemmäksi päästyäni alkoi hyllyn kirjat ikään kuin elämään. Kilpailemaan keskenään minun huomiostani. Kirjat olivat toinen toistaan eläväisempiä, niistä loisti hienoja hieroglyfejä, kultaisia kirjaimia koristeellisia kuvituksia eri väreissä. En saanut kirjoituksista selvää. Silti yksi kirja kaikkien joukosta valtasi mieleni ja sai minut ottamaan sen käteeni. Kirjaimet olivat vanhaa hieroglyfiä. Sanat aukesivat minulle, siinä luki: les niserables.
”eihän tuo tarkoita mitään, tuumin”
Kirja oli suuri, jouduin kannattelemaan sitä kaksin käsin. Huomasin takan lähellä pöydän. Vein kirjan pöydälle. Takan loisteessa saatoin nähdä kirjasta enemmän. Se kehotti minua aukaisemaan sen. Mutta kirjassa oli kaksi selkämystä, sekoittuneena uuteen ja vanhaan selkämykseen. Pyörittelin kirjaa jokaiselta kantilta, ihmetellen kuinka sitä lukisin.
Ravistelin kirjaa, jolloin kirjan sivut putosivat esiin päistä nidottuina kansien välistä lattialle. Sivut alkoivat muuttamaan muotoaan. Ne näyttivät nestekide näytöiltä. Teksti oli vihreää, millaista se oli ollut vanhoissa tietokone näytöissä. Yhdessä ruudussa näkyi painotalon nimi: fiktiofabrika. Saate sanoina: papyrus.
Tarkoittiko se samaa kuin muinaiset ihmiset piti paperin rullalla?
2
Yhden suuren plyyssisen nojatuolin selkämyksen takaa nousi piipun savu, mutta en nähnyt kuka siellä oli. Eikä hän halunnut esittäytyä. Tai ei ainakaan siltä vaikuttanut. Tuolin takaa kuului rykäisy, kuin nyt tupakoivan ihmisen keuhkoista yleensä kuuluu.
Käteni alkoivat kihelmöidä. Siirsin katseeni kirjaan mutta se oli poissa. Hätkähdin, katseeni alkoi kiertämään, en ollut enää samassa huoneessa. Olin päätynyt kirjan sisälle. Oikealla sekä vasemmalla puolella oli vain kirjan selkämykset. Tunsin katsovani itseä ulkopuolisena.
Takaa alkoi viuhua kirjoja ylitseni. Kirjat muodostivat pinoja. Selkämysten tekstit muodostivat sanoja ylhäältä alaspäin lukien, vaatimuksena seuraamaan. Vilkaisin taakseni näin oman kehon kirjan ulkopuolella, se oli täysin ilmeetön.
Tilassa oli kirjahyllyjä monissa kerroksissa täysin epäjärjestyksessä. Leijuin kirjojen perässä. Paikka tuntui loputtomalta. Korviin alkoi kuulua mekaanista ääntä. Se voimistui entisestään. Kirjat hiljensivät vauhtia. Eteeni avautui suuri painokone. Se ei ollut aivan tavallinen painokone, joita olin nähnyt lehtien kustantamoissa. Paperi liikkui vinhaa vauhtia mutta, sitä ei ohjannut mikään. Siinä ei ollut rullia, jonka kautta paperi kiertäisi. Myös mustesäiliöt puuttuivat. Kuului samaa puheensorinaa minkä kuulin tullessani antikvariaattiin sisälle. Puhe hiljeni koneen toisessa päässä, josta paperi tuli ulos valmiina tekstitettynä.
Haistoin tutun piipun tuoksu. Jostain koneen toiselta puolen kuului äkäistä kiroilua, ääni siirtyi kohti koneen loppupäätä.
Jännittyneenä lähdin samaan suuntaan. Jokin tarkoitushan tällä oli oltava, halusin vastauksia.
Painokoneen päädyssä kirjoitettu paperi leijui leikkuriin. Leikkurin toisella puolella oli sidontakone, joka teki kahden selkämyksen kirjoja.
Huomaamatta koneen toiselta puolelta eteeni ilmestyi ”hahmo”. Se ei ollut ihminen mutta, ei se ollut robottikaan. ”Hahmo” jatkoi matkaa minua kohti. Se meni suoraa minun läpi. Vatsassa tuntui kuin olisin pudonnut pilvenpiirtäjän katolta. Hetken kiepuin suuntaan, jos toiseen kuin karusellissa. Sain otteen jostain koneen kulmasta saaden pyörimisen loppumaan.
Käännyin ”hahmon” suuntaan. Se ei enää ollut hahmo, se olin minä.
”mutta miten, ei tämä voi olla mahdollista”.
Ajatukset myllersivät, päässä tuntui kuin olisin tukehtumassa. En saanut henkeä. Huomasin ettei minun edes tarvinnut hengittää.
Seinältä pilkisti peilin kulma, joka oli peitetty jollain rievulla.
Menin repimään rievun pois. Kauhukseni huomasin olevani se hahmo, joka juuri äsken käveli minun lävitseni. Mutta oma tietoisuuteni jäi tähän hahmoon.
Paniikki.
Astuin torin kulman antikvariaattiin tarkoituksenani hankkia Victor Hugon teos Kurjat. Etsin nimittäin sopivaa syntymäpäivälahjaa bibliofiili-tuttavalleni. Astuttuani ovesta sisään vanhojen kirjojen tuoksu pöllähti sieraimiini ja ikkunasta pilkistävä auringon valo siivilöityi läpi ilmassa leijailevan pölyn.
Kirjat oli aseteltu korkeisiin hyllyihin, joiden välissä asiakas saattoi puikkelehtia katselemassa kirjoja. Mikäli halusi jonkin tietyn teoksen oli parasta kysyä sitä antikvariaatin pitäjältä.
Annoin katseeni kiertää, ensimmäisen nurkan takana lojui Karvinen samettityynyllään. Ainakin se muistutti sarjakuvakattia monessa suhteessa.
Kuljin kissan ohi ja sieltä kauempaa löysin vanhemman miehen lukemassa ikivanhoja sanomalehtiä.
Kysyin häneltä, mistä löytäisin etsimäni kirjan. Hänen kuulonsa ei tainnut olla paras mahdollinen, sillä hän vei minut eräälle hyllylle ja antoi sieltä käteeni kirjan Kurjet. Tekijä näytti olevan Maila Talvio. Kyllä tämäkin varmaan lahjaksi kelpaisi, ajattelin. Mutta artikuloin uudelleen ja sain vihdoin kaivatun opuksen ostettua.
Kotona katsoin kirjaa tarkemmin. Kannessa luki milloin Hugo, milloin Huuko. Ja kirjan nimi oli toisinaan Kurjat, toisinaan Hurjat. Valehtelivatko silmäni? Yritin avata kirjan, mutta se ei käynyt. Kirjassa olikin kaksi selkämystä. Pyörittelin kirjaa käsissäni kunnes minulle selvisi, että toisella puolella kirjan nimeksi oli merkitty Victor Hugon Kurjat ja toisella Vihtori Huukon Hurjat.
Mietin, että bibliofiili ei välttämättä lue kirjaa, tärkeämpää hänelle on omistaa kirja. Joten hänelle hankkimani lahja saattaa kuitenkin olla sopiva.
Kurjat kirjat
Juttelen tekoälyn kanssa. Pyydän sitä tekemään kuvan, jossa on Viktor Hugin Les Niserables ja kirjahyllyjä esimerkiksi antikvariaatteessa.
Käytän Googlen Gemini-tekoälyä, ja jos se ei onnistu sillä, kokeilen Chat-GPT:a. Olen tottunut käyttämään tekoälyjä, juttelen niiden kanssa suvereenisti.
Ne ovat toisinaan huumorintajuisia. Niinpä nytkin, kun oli kirjoittanut olin tahallani kirjoittanut kirjailijan nimen väärin tekoäly vastasi siihen kirjoittamalla teoksen nimeksi Les Niserables.
Arvaan AI-divarin hyllyt ovat tekoälyn virhealgoritmin täyttämiä, kuten Salingerin Sliippari perunapellossa, Raymond Handlerin Pikaiset jäähyväiset jne.
Kiiitin tekoälyä kohteliaasti, ja hän vastasi kiitos itsellesi. Voinko tehdä vielä jotain? Vastasin kiitos tämä riittää, paalataan taas.
Kahvilan jälkeen treffit jatkuivat divarissa. Vien usein deittini divariin, koska siellä saan paremman käsityksen hänen kiinnostuksen kohteistaan, kulttuurimaustaan ja maailmankuvasta ylipäätään. Edellisellä kerralla divarin pitäjä kertoi kuinka hän aikoi tehdä muutamia muutoksia liikkeeseensä.
Astumme sisään kaislaverhojen läpi. Ovilaskuri piippaa sen merkiksi, että täällä ei kovin usein asiakkaita käy. Mutta silloin kun käy, niin omistaja herää takahuoneesta ja tulee tiskille rupattelemaan.
– Morjesta pöytään, täältä tarvikkeet pöytään!
Tervehdin nopeasti takaisin. Treffikumppani vitsaili että olinko tuonut hänet Puuiloon, mutta en sentään. Köyhän kuuloinen tervehdys-pastissi on varmaan yksi niistä mainituista uudistuksista. Esitin kuinka en olisi huomannutkaan yhteneväisyyttä radiomainokseen. Lähdimme kiertelemään kauppaa omia reittejämme.
Menin kirjahyllyjen luo. Kauppias on tarkasti järjestellyt kirjat värien mukaan sivusuunnassa, koon mukaan pystysuunnassa ja aiheen mukaan syvyyssuunnassa.
– Jos haluat lukea esimerkiksi sinisen keskikokoisen kirjan Titanicin kohtaamista jäävuorista, niin se löytyy kolmen metrin korkeudelta hyllyn reunalta, heti viidennen kirjarivin takaa.
Ajattelen että onpa tarkka järjestely. Otan alhaalta hyllyn keskikohdalta, ensimmäiseltä kirjariviltä keltaisen pienen kirjan, joka kertoo mustekalojen kognitiosta. Huomaan että otsikko päivittyy vasta kun otan sen käsiini. Avatessani kirjan teksti on vielä kirjoittumassa. Mitä ihmettä? Kun mietin että haluan sittenkin lukea kirjan englanniksi, niin teksti muuttaa kieltään. Mutta vaikka tekstiä on paljon ja se on ihan selkeää, niin siinä ei tunnu olevan mitään uutta asiaa. Kyllästyn kirjoihin ja lähden treffikumppanin luo selaamaan vinyylilevyjä.
Huomaan että deittini on seissyt saman laatikon kohdalla koko divarireissun ajan. Hän tärisee hermoissaan ja on aivan riekaleina, meikit ovat valuneet kyyneleiden mukana.
– Nämä eivät lopu ikinä!
Levypinkan selaus kestää ikuisesti. Aina tulee uusia levyjä edellisten jälkeen. Ne tuntuvat tutuilta mutta ovat silti niin kummallisia ettei niihin tee mieli tutustua: Nirvanan Nevermind, jossa vauva ui selkäuintia. Abbey Road, jossa suojatie kävelee Beatlesien yli. Tartun deittiä hartioista ja vedän hänet pois laatikon luota. Menemme tiskille jututtamaan kauppiasta:
– Tämä divari on muuttunut aivan liikaa. Kaikki yllätyksellisyys puuttuu. Ei tällaisiin paikkoihin tulla selaamaan kirjoja tai levyjä jotka ovat jo tuttuja. Tänne tullaan etsimään uusia virikkeitä, ajatusten siemeniä.
Kauppias oli selvästi pahoillaan:
– Aijoo, sori. Olinpa huolimaton! Tässä teille uusi paranneltu versio divarista jossa on virvokkeita ja siemeniä
Divari muuttui hetkessä kaupaksi jossa myydään kylmiä virvokkeita ja erilaisia siemeniä. Otimme kaapista kokikset ja pussin auringonkukansiemeniä ja jatkoimme treffejä kadun toiselle puolelle Puuiloon.
Hei, sinä siellä nuhjuisessa nurkassa. Sinä ruskeanharmaa pullukka. Älä yritä paeta!
Seis! Tule tänne! huusin hädissäni.
Mutta nyt vaihtui komentaja. Iso ruskeanharmaa pullukka tuli lähelleni ja tempaisi minut mukaansa. Rimpuilin kovasti vastaan potkien ja kynsien. Hävisin taistelun, ja pullukka vei minut vanhojen kirjojen maailmaan. Kirjat huokuivat historiaa, elämää vuosisatojen takaa. Mielenkiintoista, totesin
Pullukka poikkesi muista kirjoista erityisellä tavalla, sillä oli kaksi selkämystä. Yritin avata sen, mutta se auennut. Se oli kovettunut, melkein kuin kivi. Kun olin aikani kynsinyt pullukkaa, se alkoi puhua. Pelästyin kovasti ja aloin kirkumaan ja huitomaan. Pullukka rauhoitteli ja alkoi kertoa minun menneisyydestä. Se kertoi vuosi vuodelta tarkkaan, mitä olin tehnyt ja mitä minulle oli tapahtunut. Kuuntelin tarkasti ja opin itsestäni paljon uutta. Olisin halunnut lukea pullukkaa, mutta sitä ei voi, eikä saa avata, koska siellä on minun salainen menneisyyteni. Vain minä sen tiedän. Ei pullukka tiedä, koska sillä ei ole ymmärrystä.