Vääntyneet lasit
Tehtäväkuvaus
Katso yllä olevaa kuvaa. Kuten huomaat, tekoäly on tehnyt tepposet: silmälasit eivät ole sinnepäinkään.
Kuvittele tilanne, jossa Ernest Hemingway on istahtanut pöytänsä ääreen kirjoittamaan teostaan Vanhus ja meri. Mitä tapahtuu, kun hän huomaa silmälasiensa muodonmuutoksen? Miten hän reagoi tilanteeseen? Entä mitä hän tekee tai sanoo, kun silmälasit alkavat puhua hänelle?
Kokeile kirjoittaa tilanne dialogin muotoon. Kuvaile tekstissä myös silmälasien ja Ernestin ääntä.
Tässä vielä muistutukseksi, miten voit muotoilla dialogin kahdella tapaa.
“Kaikki hyvin, Ernest?” rillit kysyivät.
“Mitä helvettiä!” mies huusi.
tai
– Kaikki hyvin? rillit kysyivät.
– Mitä helvettiä, Ernest mutisi.
Huomioithan, ettei välimerkin (esimerkiksi huutomerkki tai kysymysmerkki) jälkeen tule pilkkua. Jos haluat lukea tarkemmin dialogin käytöstä ja muodoista esimerkkeineen, kurkkaa tämä artikkeli.
Millaisen sekopäisen dialogin saat aikaan?
Vääntyneet lasit
Ernest Hemingway istuu pöytänsä ääressä. Sen pinta on täynnä käsin kirjoitettuja muistiinpanoja, sanomalehtileikkeitä ja vanhoja kyniä. Hänen katseensa on tarkka ja syvä, mutta hän huomaa jotain outoa: hänen silmälasinsa ovat muuttuneet. Ne ovat vääntyneet kummalliseksi, ja niiden linssit välkkyvät salaperäisesti.
”Mitä ihmettä on tapahtunut?” Hemingway murahtaa matalasti.
Hän nostaa vääntyneet lasit ylös pöydältä ja katsoo niitä hetken ja kuulee yhtäkkiä pienen äänen.
”Mikä ääni tuo on?” Ernest kuiskaa hämmentyneenä.
Sitten hän kuulee hienovaraisen äänen, kuin hyvin vanhan ja aran:
”Miksi katsot meitä niin, Ernest?” silmälasit kysyvät hiljaa.
”Mitä te sanotte? Oletteko te… elävät?” Ernest kummastelee yksinkertaisella ja rauhallisella äänellään.
”Elävät? Ei, emme aivan”, silmälasit mutisevat hieman kiusaantuneesti. ”Mutta olemme enemmän kuin pelkkä silmälasipari. Olemme olleet kanssasi pitkään, Ernest, tiesitkö sitä? Jatkuvasti. Joka hetki.”
Hemingway silmäilee vääntyneitä kakkuloitaan ja kohottaa kulmiaan.
”Tämä ei voi olla totta. Tuntuu kuin maailma olisi pyörähtänyt päälaelleen. Mutta… mitä te tarkalleen ottaen tarkoitatte?” hän kysyy ääni täynnä uteliaisuutta.
”Me olemme muisto. Tuntuma menneistä. Väsyneistä silmistä. Mistä muusta voisivat silmälasit puhua kuin kuluneesta elämästä ja kaikista ajatuksista, joita ei ole vielä kirjoitettu kirjaksi?”
Hemingway hymähtää itsekseen, vetää sormellaan nenänvarttaan ja katsoo lasien kiiltävää pintaa.
”Muistot, te sanotte”, hän hymisee mietteliäänä. ”Ehkä se on totta. Kirjoittaminen ei ole koskaan helppoa, mutta jos nämä silmälasit voisivat puhua, ne varmasti tietäisivät. Ne ovat olleet kanssani niin pitkään.”
”Mehän osaamme puhua!” silmälasit naurahtavat leikkisästi. Sitten niiden ääni pehmenee ja muuttuu hiukan surumieliseksi:
”Eihän kaikkia muistoja ole kirjoitettu, eikä niitä tarvitsekaan kirjoittaa. Mutta me tiedämme, mitä jää sanomatta. Tiedämme sen hiljaisuuden. Tiedämme meren äänen, sen pitkän matkan, joka ei koskaan pääty.”
Hemingway katsoo syvälle lasien linssiin ja ottaa syvän hengityksen, tuntien itsensä vanhaksi, mutta myös ikään kuin virkeäksi.
”Sanokaa vain, mitä tahdotte”, hän huokaisee raskaasti. ”Minä kirjoitan. Jos te pystytte kerran puhumaan, minä kirjoitan kaiken sanomanne muistiin. Vanhus ja meri. Kirjan nimi on jo syntynyt, mutta tarina ei ole vielä valmis.”
”Kirjoita sitten, Ernest!” silmälasit huudahtavat kirkkaalla äänellä kuin valonpilkahdus. ”Kirjoita meren tarina. Mutta muista, että aina ei tarvita sanoja. Vain aaltojen ääni riittää. Ja se on kaiken alku ja loppu.”
Ernest nyökkää ja katsoo vielä silmälaseja varmuuden vuoksi, mutta ei sano enää mitään. Hän tarttuu kynään ja alkaa kirjoittaa kuin silmälasien sanat olisivat antaneet hänelle uuden näkökulman meren syvyyksiin.
Ernest oli jo vanha mies. Hän tarvitsi jokapäiväisen päiväjärjestyksensä. Se alkoi pedin petaamisella ja aamukahvin juonnilla tuoreen kerman kera. Lisäksi piti olla tuoretta leipää täynnä ihania päällisiä. Ja viimeisenä, mutta kaikista tärkeimpänä, oli merinäköala omalta vakipaikaltaan. Ja kissan ruokinta ja silmälasit.
“Kuka minun silmälaseja on väännellyt?”kysyi vanhus möreällä äänellään. “Minä!”kuului topakka vastaus lähes yhtä möreästi. “Miksi ihmeessä?”jatkoi vanhus kyselyä eikä yhtään ihmetellyt, että miksi kummassa nyt silmälasit alkoivat puhumaan. “Sinä et enää kuuntele ja kirjoitat huonoja tarinoita!” kuului vastaus. “Mitä? Kuuntele? Kirjoita? Juurihan minä eilen kirjoitin mahtavan tarinan!”ihmetteli vanhus. “Sinä et kuuntele silmiäsi, sydäntäsi, koko kehoasi, aistejasi ja lisäksi sinusta on tullut hirveä valittaja ja ruikuttaja!”kuului taas. “Jaaha, eipä mennä henkilökohtaisuuksiin, mutta ymmärrän nyt, miksi silmälasit on väännetty ja miksi tähän oli hyvä pysähtyä!”vastasi vanhus. “Lupaatko siis lopettaa ruikutuksen ja kuunnella myös itseäsi, niin, saadaan silmälasit kuntoon?” “Lupaan!” Näin asia oli päätetty ja mökistä kuului ihana ääni, kun kynä kulki pitkin paperia. Välillä vanhus suorastaan naurahti tai hypähti onnesta kuin olisi saanut elämänvoimansa takaisin. Kissakin kehräsi tyytyväisenä.
Ernest Hemingway astui kuubalaisen fincansa työhuoneeseen aikomuksenaan viimeistellä tekeillä olevaa pienoisromaaniaan. Istuuduttuaan hän etsi katseellaan silmälaseja, mutta ei ensin nähnyt niitä missään.
– Missä helvetissä silmälasini ovat? Taasko Mary on siirtänyt niitä siivotessaan? hän mörisi hieman sammaltaen bassoäänellään.
– Tässähän me, heleä ääni vastasi alakuloiseen, ehkä jopa alistuneeseen sävyyn.
– Kuka se oli? Ernest säikähti.
– Silmälasisi, meitähän sinä kai etsit? ääni jatkoi.
– Mutta eiväthän silmälasit osaa puhua! Ernest väitti vastaan.
– No, eivät ne myöskään itsestään taivu tuhannelle mutkalle, kuten meille kävi.
– No niinpä näkyy, olette ihan vääntyneet ja linssitkin ovat kadonneet. Mitä ihmettä on oikein tapahtunut? Ernest kyseli päätään raapien.
– Eli et taaskaan muista, totesivat lasit surulliseen sävyyn. – Runtelit meidät eilen illalla humalapäissäsi. Linssien sirpaleet Mary kävi lakaisemassa aamulla pois.
– En kyllä muista, Ernest sanoi hieman häpeillen. – Mutta täytyy kyllä sanoa, että nykyajan lasit taitavat olla aika heikkoa tekoa! hän puuskahti vielä puolustelevaan sävyyn.
– Jep, aivan kuten viskilasi, kukkaruukku, onkivapa ja lukuisat kynät, silmälasit tokaisivat nenäkkäästi.
Nyt Ernestiä alkoi hävettää ihan tosissaan. Ja muistikin alkoi palailla pätkittäin.
– Anteeksi, anteeksi kovasti, hän sanoi ihmeen nöyrään sävyyn. – Vien teidät heti tänään korjattavaksi. Ja tästä lähtien otan viskiä vasta kirjoittamisen jälkeen, sovitaanko näin?
Ernest istui pöytänsä ääreen, nojautui taaksepäin ja kurotti kädellään silmälaseja kohti.
Hänen kätensä pysähtyi ilmaan.
– Mitä helvettiä, hän mutisi ja nosti lasit eteensä. Sangat olivat vääntyneet kuin niihin
olisi iskenyt pieni tornado. Oikea sanka kiersi kuin porsaan häntä ja vasen osoitti kohti
kattoa, ylpeänä ja täysin epäkäytännöllisenä.
– Kaikki hyvin? rillit kysyivät kirkkaalla ja kevyesti nenäsointuisella äänellä, joka sai
Hemingwayn kulmat kohoamaan.
– Mitä… nyt… Hemingway kuiskasi, ja siirsi lasit pöydälle kuin ne olisivat olleet elävä
merieläin.
– Sinä näytät väsyneeltä, Ernest. Et kai aio kirjoittaa tuollaisessa mielentilassa?
– Minä olen kirjailija. Minun kuuluu olla väsynyt. Ja viinissä, hän murahti, mutta kurkotti
silti kohti viskilasia.
– Sinun kirjasi kaipaa syvyyttä, rillit sanoivat nyt hieman matalammalla äänellä.
– Lisää kaloja. Tai ehkä vähemmän.
Ernest tuijotti laseja kuin ne olisivat juuri ehdottaneet hänelle runomuotoista
mainoslausetta romaanin loppuun.
– Te olette lasit. Ette kriitikot.
– Ja sinä olet mies, joka ei enää erota kissaa kahvikupista ilman meitä.
Ernest huokaisi, kohotti silmälaseja ja katsoi niitä kuin kahden juopuneen langon
krapulaisen aivotyön tulosta.
– Jos aiotte puhua, voitte ainakin oikaista itsenne.
– Ai me vai? rillit kitisivät. – Entä sinä? Sinun ryhtisi on kuin vanha banaani.
Ernest rypisti kulmiaan ja työnsi lasit takaisin pöydälle. Hän kaatoi itselleen lisää
viskiä ja katsoi merelle, jota ei oikeasti ollut. Oli vain seinä ja seinäkello, joka
raksutti kuin raivoisa rapu.
– Helvetti, hän mutisi. – En ole varma enää kumpi tässä on vanhus, minä vai meri vai
nuo saatanan lasit.
– Ehkä me kaikki, rillit vastasivat hiljaa ja itsesääliä tihkuen. – Mutta ainakin me puhumme.