Vääntyneet lasit
Tehtäväkuvaus
Katso yllä olevaa kuvaa. Kuten huomaat, tekoäly on tehnyt tepposet: silmälasit eivät ole sinnepäinkään.
Kuvittele tilanne, jossa Ernest Hemingway on istahtanut pöytänsä ääreen kirjoittamaan teostaan Vanhus ja meri.
Mitä tapahtuu, kun hän huomaa silmälasiensa muodonmuutoksen? Miten hän reagoi tilanteeseen? Entä mitä hän tekee tai sanoo, kun silmälasit alkavat puhua hänelle?
Kokeile kirjoittaa tilanne dialogin muotoon. Kuvaile tekstissä myös silmälasien ja Ernestin ääntä.
Tässä vielä muistutukseksi, miten voit muotoilla dialogin kahdella tapaa.
“Kaikki hyvin, Ernest?” rillit kysyivät.
“Mitä helvettiä!” mies huusi.
tai
– Kaikki hyvin? rillit kysyivät.
– Mitä helvettiä, Ernest mutisi.
Huomioithan, ettei välimerkin (esimerkiksi huutomerkki tai kysymysmerkki) jälkeen tule pilkkua. Jos haluat lukea tarkemmin dialogin käytöstä ja muodoista esimerkkeineen, kurkkaa tämä artikkeli.
Millaisen sekopäisen dialogin saat aikaan?
Vääntyneet lasit
Ernest Hemingway istuu pöytänsä ääressä. Sen pinta on täynnä käsin kirjoitettuja muistiinpanoja, sanomalehtileikkeitä ja vanhoja kyniä. Hänen katseensa on tarkka ja syvä, mutta hän huomaa jotain outoa: hänen silmälasinsa ovat muuttuneet. Ne ovat vääntyneet kummalliseksi, ja niiden linssit välkkyvät salaperäisesti.
”Mitä ihmettä on tapahtunut?” Hemingway murahtaa matalasti.
Hän nostaa vääntyneet lasit ylös pöydältä ja katsoo niitä hetken ja kuulee yhtäkkiä pienen äänen.
”Mikä ääni tuo on?” Ernest kuiskaa hämmentyneenä.
Sitten hän kuulee hienovaraisen äänen, kuin hyvin vanhan ja aran:
”Miksi katsot meitä niin, Ernest?” silmälasit kysyvät hiljaa.
”Mitä te sanotte? Oletteko te… elävät?” Ernest kummastelee yksinkertaisella ja rauhallisella äänellään.
”Elävät? Ei, emme aivan”, silmälasit mutisevat hieman kiusaantuneesti. ”Mutta olemme enemmän kuin pelkkä silmälasipari. Olemme olleet kanssasi pitkään, Ernest, tiesitkö sitä? Jatkuvasti. Joka hetki.”
Hemingway silmäilee vääntyneitä kakkuloitaan ja kohottaa kulmiaan.
”Tämä ei voi olla totta. Tuntuu kuin maailma olisi pyörähtänyt päälaelleen. Mutta… mitä te tarkalleen ottaen tarkoitatte?” hän kysyy ääni täynnä uteliaisuutta.
”Me olemme muisto. Tuntuma menneistä. Väsyneistä silmistä. Mistä muusta voisivat silmälasit puhua kuin kuluneesta elämästä ja kaikista ajatuksista, joita ei ole vielä kirjoitettu kirjaksi?”
Hemingway hymähtää itsekseen, vetää sormellaan nenänvarttaan ja katsoo lasien kiiltävää pintaa.
”Muistot, te sanotte”, hän hymisee mietteliäänä. ”Ehkä se on totta. Kirjoittaminen ei ole koskaan helppoa, mutta jos nämä silmälasit voisivat puhua, ne varmasti tietäisivät. Ne ovat olleet kanssani niin pitkään.”
”Mehän osaamme puhua!” silmälasit naurahtavat leikkisästi. Sitten niiden ääni pehmenee ja muuttuu hiukan surumieliseksi:
”Eihän kaikkia muistoja ole kirjoitettu, eikä niitä tarvitsekaan kirjoittaa. Mutta me tiedämme, mitä jää sanomatta. Tiedämme sen hiljaisuuden. Tiedämme meren äänen, sen pitkän matkan, joka ei koskaan pääty.”
Hemingway katsoo syvälle lasien linssiin ja ottaa syvän hengityksen, tuntien itsensä vanhaksi, mutta myös ikään kuin virkeäksi.
”Sanokaa vain, mitä tahdotte”, hän huokaisee raskaasti. ”Minä kirjoitan. Jos te pystytte kerran puhumaan, minä kirjoitan kaiken sanomanne muistiin. Vanhus ja meri. Kirjan nimi on jo syntynyt, mutta tarina ei ole vielä valmis.”
”Kirjoita sitten, Ernest!” silmälasit huudahtavat kirkkaalla äänellä kuin valonpilkahdus. ”Kirjoita meren tarina. Mutta muista, että aina ei tarvita sanoja. Vain aaltojen ääni riittää. Ja se on kaiken alku ja loppu.”
Ernest nyökkää ja katsoo vielä silmälaseja varmuuden vuoksi, mutta ei sano enää mitään. Hän tarttuu kynään ja alkaa kirjoittaa kuin silmälasien sanat olisivat antaneet hänelle uuden näkökulman meren syvyyksiin.
Ernest oli jo vanha mies. Hän tarvitsi jokapäiväisen päiväjärjestyksensä. Se alkoi pedin petaamisella ja aamukahvin juonnilla tuoreen kerman kera. Lisäksi piti olla tuoretta leipää täynnä ihania päällisiä. Ja viimeisenä, mutta kaikista tärkeimpänä, oli merinäköala omalta vakipaikaltaan. Ja kissan ruokinta ja silmälasit.
“Kuka minun silmälaseja on väännellyt?”kysyi vanhus möreällä äänellään. “Minä!”kuului topakka vastaus lähes yhtä möreästi. “Miksi ihmeessä?”jatkoi vanhus kyselyä eikä yhtään ihmetellyt, että miksi kummassa nyt silmälasit alkoivat puhumaan. “Sinä et enää kuuntele ja kirjoitat huonoja tarinoita!” kuului vastaus. “Mitä? Kuuntele? Kirjoita? Juurihan minä eilen kirjoitin mahtavan tarinan!”ihmetteli vanhus. “Sinä et kuuntele silmiäsi, sydäntäsi, koko kehoasi, aistejasi ja lisäksi sinusta on tullut hirveä valittaja ja ruikuttaja!”kuului taas. “Jaaha, eipä mennä henkilökohtaisuuksiin, mutta ymmärrän nyt, miksi silmälasit on väännetty ja miksi tähän oli hyvä pysähtyä!”vastasi vanhus. “Lupaatko siis lopettaa ruikutuksen ja kuunnella myös itseäsi, niin, saadaan silmälasit kuntoon?” “Lupaan!” Näin asia oli päätetty ja mökistä kuului ihana ääni, kun kynä kulki pitkin paperia. Välillä vanhus suorastaan naurahti tai hypähti onnesta kuin olisi saanut elämänvoimansa takaisin. Kissakin kehräsi tyytyväisenä.
Ernest Hemingway astui kuubalaisen fincansa työhuoneeseen aikomuksenaan viimeistellä tekeillä olevaa pienoisromaaniaan. Istuuduttuaan hän etsi katseellaan silmälaseja, mutta ei ensin nähnyt niitä missään.
– Missä helvetissä silmälasini ovat? Taasko Mary on siirtänyt niitä siivotessaan? hän mörisi hieman sammaltaen bassoäänellään.
– Tässähän me, heleä ääni vastasi alakuloiseen, ehkä jopa alistuneeseen sävyyn.
– Kuka se oli? Ernest säikähti.
– Silmälasisi, meitähän sinä kai etsit? ääni jatkoi.
– Mutta eiväthän silmälasit osaa puhua! Ernest väitti vastaan.
– No, eivät ne myöskään itsestään taivu tuhannelle mutkalle, kuten meille kävi.
– No niinpä näkyy, olette ihan vääntyneet ja linssitkin ovat kadonneet. Mitä ihmettä on oikein tapahtunut? Ernest kyseli päätään raapien.
– Eli et taaskaan muista, totesivat lasit surulliseen sävyyn. – Runtelit meidät eilen illalla humalapäissäsi. Linssien sirpaleet Mary kävi lakaisemassa aamulla pois.
– En kyllä muista, Ernest sanoi hieman häpeillen. – Mutta täytyy kyllä sanoa, että nykyajan lasit taitavat olla aika heikkoa tekoa! hän puuskahti vielä puolustelevaan sävyyn.
– Jep, aivan kuten viskilasi, kukkaruukku, onkivapa ja lukuisat kynät, silmälasit tokaisivat nenäkkäästi.
Nyt Ernestiä alkoi hävettää ihan tosissaan. Ja muistikin alkoi palailla pätkittäin.
– Anteeksi, anteeksi kovasti, hän sanoi ihmeen nöyrään sävyyn. – Vien teidät heti tänään korjattavaksi. Ja tästä lähtien otan viskiä vasta kirjoittamisen jälkeen, sovitaanko näin?
Ernest istui pöytänsä ääreen, nojautui taaksepäin ja kurotti kädellään silmälaseja kohti.
Hänen kätensä pysähtyi ilmaan.
– Mitä helvettiä, hän mutisi ja nosti lasit eteensä. Sangat olivat vääntyneet kuin niihin
olisi iskenyt pieni tornado. Oikea sanka kiersi kuin porsaan häntä ja vasen osoitti kohti
kattoa, ylpeänä ja täysin epäkäytännöllisenä.
– Kaikki hyvin? rillit kysyivät kirkkaalla ja kevyesti nenäsointuisella äänellä, joka sai
Hemingwayn kulmat kohoamaan.
– Mitä… nyt… Hemingway kuiskasi, ja siirsi lasit pöydälle kuin ne olisivat olleet elävä
merieläin.
– Sinä näytät väsyneeltä, Ernest. Et kai aio kirjoittaa tuollaisessa mielentilassa?
– Minä olen kirjailija. Minun kuuluu olla väsynyt. Ja viinissä, hän murahti, mutta kurkotti
silti kohti viskilasia.
– Sinun kirjasi kaipaa syvyyttä, rillit sanoivat nyt hieman matalammalla äänellä.
– Lisää kaloja. Tai ehkä vähemmän.
Ernest tuijotti laseja kuin ne olisivat juuri ehdottaneet hänelle runomuotoista
mainoslausetta romaanin loppuun.
– Te olette lasit. Ette kriitikot.
– Ja sinä olet mies, joka ei enää erota kissaa kahvikupista ilman meitä.
Ernest huokaisi, kohotti silmälaseja ja katsoi niitä kuin kahden juopuneen langon
krapulaisen aivotyön tulosta.
– Jos aiotte puhua, voitte ainakin oikaista itsenne.
– Ai me vai? rillit kitisivät. – Entä sinä? Sinun ryhtisi on kuin vanha banaani.
Ernest rypisti kulmiaan ja työnsi lasit takaisin pöydälle. Hän kaatoi itselleen lisää
viskiä ja katsoi merelle, jota ei oikeasti ollut. Oli vain seinä ja seinäkello, joka
raksutti kuin raivoisa rapu.
– Helvetti, hän mutisi. – En ole varma enää kumpi tässä on vanhus, minä vai meri vai
nuo saatanan lasit.
– Ehkä me kaikki, rillit vastasivat hiljaa ja itsesääliä tihkuen. – Mutta ainakin me puhumme.
Kirjailija Ernest Hemingway istahti työpöytänsä ääreen ja oli tarkoitus jatkaa teosta “Vanhus ja meri”. Kun Hemingway otti lasinsa sekaiselta pöydältään käteensä hän huomasi, että lasit olivat vääntyneet.
-” Mitä ihmettä näille on tapahtunut?” kysyi Ernest kummastuneena.
-” iltapäivää Ernest!” Sanoi rillit
-” mitä helvettiä tämä nyt on, lasithan osaa puhua” ihmetteli Ernest.
-” tottakai osaan puhua, olenhan noiduttu” totesi rillit rauhallisesti.
-” noidutut lasit” Ernest parahti kauhuissaan.
Ernest juoksi työhuoneesta pois samalla huutaen kaikkea mahdollista kauhuissaan.
VÄÄNTYNEET LASIT
Mmm…mutinaa, tuhinaa, missä pirussa ne ovat? Samperin samperi, aina kateissa, kun niitä tarvitsee! ”Laatikoiden kolina ja papereiden kahinaa täyttävät huoneen”.
– Kynä löytyi täältä, paperia on, Ernest mumisee itsekseen. – Vielä puuttuu lasit!
– Onko jotain hukassa, kuului papereiden alta!
– Minä vain…, silmälaseja haen, Ernest virkkoi.
– Seuraa ääntä, tänne papereiden alle, kakkulat vastasivat.
– Ernest siirteli papereita pöydän puolelta toiselle. Alta löytyi jonkinlainen kasa metallia ja lasia.
– Voi herran pieksut, helvetin helvetti, onko nämä minun lasini? Kuka on käynyt täällä työhuoneessa?
– Emme me ole ainakaan huomanneet että, täällä olisi kukaan käynyt sillä välin, kun sinä kävit nauttimassa lounasta, lasit tokaisivat.
Ernesti valahti kalman kalpeaksi, hän istahti takaisin penkille. Tuijotti huoneen ikkunasta ulos aivan hiljaa. Muutaman syvän henkäyksen jälkeen Ernestille palasi väri kasvoille.
– Anteeksi mutta, kuulenko oikein? Puhutteleeko minua pöydällä joku?
– Kyllä, me täältä huutelimme, annettiin sinulle etsintäkoordinaatteja, lasit huikkasivat.
– Mitä teille on tapahtunut? Ehjinä minä ne tänne jätin, kun läksin lounastamaan. Mitä on tapahtunut?
– Tietoisestihan me emme ole muuttaneet muotoa, vaikka hieman tuo toinen sanka näyttää väärään suuntaan. Taisi tuo vanhuus tulla meille etuajassa. Meri taitaa jäädä nyt meiltä kirjoittamatta. Ellei mennä pistekirjoituksella, lasit naurahtavat. Pistetään ”airot” veteen, nostetaan purjeet ylös. Lauletaan Rosvo-Toopea, otetaan huikka rommia. Kyllä se siitä iloksi muuttuu.
– Noh, eihän tähän hätään oikein muutakaan voi, uusia laseja ei tähän iltaan saa, Ernest tokaisi. Nousi tuolista, meni vanhan piirongin luokse, otti sieltä pullon Bumbu, kaksi lasia ja palasi pöydän ääreen. – Mutta… ettehän te voi kippistää, hän tokaisi ja rapsutteli harmaita hiuksiaan. –Mutta, ainahan te voitte laulaa, niin minä huolehdin nautinnon, hiio hoi hiio hoi!
Seuraavana aamuna herätessään Ernesti mietti: – kyllä se kaikkea tuo rommi saa ihmisessä aikaiseksi, vai että puhuvat lasit, jotka ovat vielä täysin pirstaleina.
Hän nousi ja meni touhuamaan aamuttomia. Siinä kahvikonetta ladatessaan hän säikähti, työhuoneesta kaikui laulua, viistoista miestä arkulla vainaa hiio hoi.
– Mikään ei voita kylmän oluen ensimmäistä puraisua, Ernest mutisi itsekseen avatessaan aamuoluensa.
– Et ole itse tuota keksinyt, ääni sanoi kirjoituspöydältä.
– Kuka puhuu? Ernest katsoi ihmeissään ympärilleen.
– Olet lukenut tuon fraasin Steinbeckilta, myönnä pois.
Ernest tuijotti pöydälle äänen suuntaan, mutta näki siellä vain omat silmälasinsa.
Tarkemmin katsottuna lasit näyttivät vääntyneen.
– Mitä teille on tapahtunut? Kuka on vääntänyt lasini tuollaisiksi?
– Etkö muista? Sinä itse runnoit meidät tähän kuntoon.
– Ei mutta, osaatteko te puhua?
– Puhua ja ajatella.
Ernest oli hiljaa, hän mietti. Illalla hän oli yrittänyt kirjoittaa, mutta se ei ollut sujunut kovinkaan hyvin. Hän oli suutuspäissään voinut väännellä kakkuloitaan. Viskillä oli ilmeisesti ollut osuutta asiaan. Tiesivätkö lasit tämän! Kenties ne pystyvät lukemaan hänen ajatuksiaankin. Ehkä ne voisivat avustaa häntä tämän työn alla olevan romaanin kirjoittamisessa.
Pitää kysyä niiden mielipidettä.
Ernest otti neuvoa antavan.
Ernest Hemingway istuutuu kirjoituspöytänsä ääreen. Hänen täytyy saada kirjoitettua kirjansa valmiiksi. Hän ojentaa kätensä ottaakseen silmälasinsa.
-Älä koske minuun! silmälasit huutavat
-Mitä ihmettä? Hemingway karjaisee ja jatkaa: -Kuka on runnonut silmälasini?
-Itse istuit meidän päälle ja yritimme väistää sinua, mutta iso ahterisi litisti meidät täysin. silmälasit selittivät.
-Ei voi pitää paikkansa! Ja miten te voitte puhua? Hemingway huudahtaa entistä ärsyyntyneempänä. Hän ei voi sietää tällaisia vastoinkäymisiä. Olikohan se viimeinen kulaus whiskiä liikaa? hän miettii.
-Oli! Se oli liikaa! lasit huutavat.
-Eiiiii! Te luette jo ajatuksenikin! Tämä ei voi olla todellista! Hemingway kauhistuu.
-Mitäs vanha juoppo! Kannattaisi pitää vähän kuivempi kausi, niin kirjakin valmistuisi! lasit ilkkuvat pöydällä.
-Minä… en juo enää ikinä… Minun täytyy saada raitista ilmaa! Hemingway kuiskaa käheästi ja ryntää huoneesta ulos jättäen lasit pöydälle ja vannoen mielessään, että tästä lähin hän juo vai vettä ja viiniä korkeintaan ruuan kanssa.