Syömapuikot
Tehtäväkuvaus
Katso yllä olevaa kuvaa. Kuten huomaat, tekoäly on tehnyt tepposet: henkilöllä on yhden sijaan kaksi kynää kädessään.
Kuvittele tilanne, jossa kirjoittaja yrittää kirjoittaa siinä onnistumatta, koska kynä on monistunut kahdeksi. Samassa hetkessä hän huomaa, että kynät ovat muuttuneet syömäpuikoiksi.
Kuvaile tilanteen hullunkurisuutta, kirjoittajan turhautuneisuutta ja kirjoittamisen mahdottomuutta.
Jos haluat, kokeile kirjoittaa teksti raapaleen eli tasan 100 sanan pituiseen muotoon. Sata sanaa saattaa kuulostaa vähältä, mitä se onkin, ja silti tähän pituuteen tulee mahtua kokonainen tarina, jolla on alku, keskiosa ja loppu.
Millaisen tarinan saat aikaan?
Hän istui tuolilleen aikeinaan kirjoittaa muistelmakirjansa loppuun. Hän oli työstänyt kirjoitustaan jo viikon verran ja nyt oli viimeisten silausten aika.
Tuntui kuin silmät olisivat painuneet pakolla kiinni, oli jo myöhäinen ilta.
Hän havahtui siihen, kun pää notkahti kohti pöytää ja silmät sulkeutuivat. Hän avasi silmänsä ja huomasi kädessään kaksi kynää. Hämmästyneenä Hän yritti kirjoittaa kahdella kynällä tuloksetta. Sormet alkoivat kuin itsestään liikuttamaan kyniä kuin syömäpuikkoja. Hän räpäytti silmiään uudelleen ja huomasikin pitelevänsä kädessään syömäpuikkoja.
Sitten hän heräsi. Oli aamu. Aurinko kutitteli silmiä auki ja kirjan sivu oli liimautunut hänen poskeensa kiinni. Hän oli nukahtanut ja muistelmat olivat jääneet kesken.
Unen omainen tunnelma, aivosumua ja yritystä. Homma ei jätetä kesken.
Milla istui jähmettyneenä kirjoituspöytänsä ääressä. Hän katseli suttaamiansa kuvia ja kirjoittamiaan rivejä mitään näkemättömin silmin. Kirjoitettuja häijyjä rivejä ei saanut enää takaisin. Suunnitelma alkoi muotoutua hänen päässään. Syntymäpäivään oli enää muutamia päiviä aikaa. Aikaisemmin tänään hän sen oli nähnyt, Teron kaupassa äidin kanssa. Hänen lempi kirjakaupassaan. Kädessään juuri se uusi ja mahtava kuvitettu painos, jota hän oli niin intensiivisesti toivonut. Veli ja vanhemmat vain naureskelivat, viittasivat kintaalla lukutoukan haaveille. Niin Milla oli koko ajan kuvitellut, kirjoittanut katkeria ja myrkyllisiä sanoja päiväkirjaansa useamman viikon ajan. Oli aika korjata erehdys, ottaa sanansa takaisin. Milla keskittyi, sulki silmänsä ja päätti nyt rohkeasti syödä sanansa.
Minä yritän kirjoittaa. Yritän todella. Mikään ei onnistu. Tuntuu kuin koko ajan, joku kertoisi mikä tai kuka minun pitää olla. Joku huutaa vieressä, että etkö nyt tosiaan saa kirjoitettua edes yhtä lausetta paperille. Joku nauraa ivallisesti. Joku haluaisi heittää minua kuminpalalla. Opettajakin on vääntänyt kasvonsa tuimaan ilmeeseen ja antaa ymmärtää, että minusta ei tule tulevaisuudessa yhtään mitään. Yhtäkkiä kirjaimet alkavat muuttua. Ne muuttuvat nuudeleiksi ja kynä kahdeksi syömäpuikoksi. Kuvittelen niiden tuoksun ja mitä ne haluavat kertoa. Näen, että kirjoittaminen on ystäväni. Se haluaa hyvää minulle.
Tämän jälkeen sanoja alkaa tulla paperille. Hyvyys voittaa pahan. Hyvyys: sydämen täyskäännös oikeaan suuntaan.
Kiitos
Kynä kädessä tapailen sanoja paperille. Saan aikaan pelkkää suttua. Mikä ihme tässä nyt vastustaa? Aivan kuin kirjoittaisin kaiken tuplana!
Voi hyvä ihme – kyniä onkin kaksi! Ei ihme, että kaikki sanat kaksinkertaistuvat.
Raapustan sanoja riisipaperille kahdella kynälläni. Paperi rypistyy ja muuttuu riisinjyviksi. Oikein jasmiiniriisiksi. Keitetyksi riisiksi, jonka ympärille merilevä on kiertynyt. Riisin sisuksesta kurkistaa pikkuinen pala oranssia lohta.
Kuinka minun sanani muuttuivatkin sushiksi? Lorautan riisin ja levän päälle tipan soijakastiketta ja hieron sekaan hieman wasabitahnaa. Syömäpuikot siirtävät sushipalan kohti suutani, joka nappaa sen onnellisena sisäänsä.
Tuijotan sormieni välissä törröttäviä syömäpuikkoja. Kummallisen hankalaa ja hassua olikin kirjoittaa yhden kynän sijaan kahdella puikolla.
Valkoinen paperi edessäni. Sanoja pitäisi pulputa mieleen ja tietysti paperille. Torun itseäni mielessäni tumpeloksi, hitaaksi ja erityisen saamattomaksi. Pitäisi onnistua, koska kädessäni on kaksi kynää. Tuplasti pitäisi suoltaa sanoja.
Haukottelen ja pudotan paksun peiton lattialle. Helteet tunkeutuvat keskellä talvea makuukamariin. Ajattelen kirjoittamista ja ruokaa. Herkulliset ja tosi pitkät makaronit maistuisivat nyt. Jotain hyvää kastiketta oheen ja perunaa tietysti.
Tunnustelen kyniä kädessäni, ne tuntuvat puumaisilta eikä niissä ole terää. Hätäännyn ja tunnustelen molempia kyniä erikseen. Suden nälkä sen kuin kasvaa. Tunnistan kynät syömäpuikoiksi.
Suutani kuivaa. Aurinko on ilkikurinen ja kutittelee otsaani. Herään äimistyneenä. Päätin ettei tämä uni pääse minun unipäiväkirjaani, koska peruna melkein pilasi ruokanautintoni syömäpuikoilla.
Äsh ei tästä tule mitään Hän tuumasi puristaen kynää, kun se heilui kesyttämättömästi kädessä, kuin se eläisi omaa levottoman tahtonsa mukaan. Juuri suuri sanaisia lauseita virtasi mieleen, jotka Hän pelkäsi liukuvan pois mielestään ennen kuin ehtisi ne paperille kirjoittamaan. Kynästä kuului rasahdus ja se kaksinkertaistui paksuudeltaan, jolloin löysäsi siitä otetta säikähtäneenä. Katsoi paksua kynää kädessään, jonka yllättäen huomasi jakautuvan kahdeksi keskeltä ja nyt kirjoittaminen muuttui täysin mahdottomaksi, jotka tuli nakatuksi jalkoihinsa hermostuksissaan kirjoitusidean menneen menojaan. Katumus isku Häneen nakkaamansa kynän olleen onnenkalunsa, joka toi inspiraation aina esille. Ei toivonut kynän menevän rikki. Katsoi jalkoihinsa missä oli vain yksi kynä enää.
Tabula rasa. Miettii, miettii, mitään ei tule kynästä ulos, aivot jauhaa tyhjää. Jotain alkaa vihdoin syntyä hitaasti, mitä ihmettä, sotkua rivi kerrallaan. Onko silmäni alkaneet harittaa, näenkö näkyjä??? Kaksi kynää kädessäni, suljen silmäni yhä uudelleen, ravistan päätäni, yhä kaksi. Merkillistä, lukeeko kynissä jotain kiinalaisilla kirjaimilla? Kyllä, vaan eivät ne olekaan enään kyniä vaan syömäpuikot joilla koitan raapia paperilta sanoja, yritän yhä uudelleen ja en saa mitään irti. Havahdun ajatuksistani, taisin torkahtaa ja herään, kynä on yhä kädessäni. Edessäni on pöydällä kasa paperia täynnä mustetahroja. Yrittikö kehoni sanoa, että olen nälkäinen ja muistan jääkaapissa olevat päivälliseltä ylijääneet sushit. Menen keittiöön, syön.
Kotikokilla oli kiire. Resepti piti kirjoittaa muistiin, ennen kuin hän unohtaisi mitä ja kuinka paljon siihen tulikaan. Valitettavasti oikean eli kirjoituskäden etusormi oli palanut kokatessa, joten nyt oli kirjoitettava vasemmalla kädellä.
Missä kynä on? Ahaa, tuossa – eiköhän tämä vasemmallakin kädellä onnistu. No niin. Mitä helkkaria, tässä kädessähän on kaksi kynää! Ei kun siis… Kaksi syömäpuikkoa…
Miten syömäpuikkoja pidettiinkään kädessä? Pidetäänkö jotain sormea puikkojen välissä? Mutta eihän sitten voi kirjoittaa. Ai niin, ei syömäpuikoilla voi muutenkaan kirjoittaa. Tai ehkä voisi, jos olisi sellainen vanhanaikainen mustepullo, mihin kastaisi syömäpuikon päätä.
Äh, taidan kuvata kännykän kameralla kaikki ainekset, sillä tavalla saan reseptin talteen.
Kaksi kynää kädessäni, tunnen inspiraation virtaavan minussa. Edessäni oleva paperi odottaa malttamattomana, valmis vastaanottamaan ajatukseni ja ideani. Ensimmäinen kynä alkaa liukua pitkin paperia, kirjoittaen sanoja, jotka muodostavat tarinan alun. Toinen kynä pysyy valppaana, valmiina täydentämään, korjaamaan ja lisäämään tekstiä. Kirjoittaminen sujuu jotenkin, koska kynät liikkuvat sulavasti, eri tahtiin luoden jotain uutta. Jokainen sana on kuin askel, joka vie tarinaa eteenpäin, kohti tuntematonta määränpäätä. Kynät ovat kuin taikavälineitä, jotka muuttavat ajatukset näkyviksi. Heräsin ääneen kynän pudotessa lattialle, tämä oli onneksi unta, näin lattialla kaksi syömäpuikkoa.
Olen valmis taisteluun. Meitä on kaksi, minä ja ääni mielessäni. Taistelukenttänämme on valkea paperi. Ääni mielessäni kehottaa laskemaan kynäni alas, sillä voin vain hävitä.
En usko sitä. Otan uhmakkaana kaksi kynää vasempaan käteeni, sillä tästä taistelussa muste ei saa loppua kesken.
Tartun toiseen kynään, luotan ensimmäiseen lauseeseen, joka ilmestyy mieleni hämärästä. Annan merkkien virrata paperille, en välitä pelosta enkä ajattele määränpäätä.
Varakynää ei tarvita, vastustajani yrittää vielä ivanaurullaan vaientaa minut, mutta kirjainten virta vie sen mukanaan. “Älä luulekaan ettemme tapaisi vielä!” se huutaa ennen katoamistaan.
Loppulause ylläolevalle tarinalle tarinan kirjoittajan toimesta, jotta tulisi 100 sanaa täyteen: “Etkä osaa edes lukea, sillä tarinaan kuului kirjoittaa mukaan syömäpuikot!” kuulen vielä äänen jostain kaukaa.
Silotan päiväkirjani aukeaman valmiiksi. Aion tuoda kuvan eloon tekstini kautta, sillä kenenkään ei tule jäädä kasvottomaksi. Tunnen lämmön sisimmässäni, kun kuvittelen hänen tulevat piirteensä. Aloitan kirjoittamisen; kuvauksen tummasta naisesta, jonka suupieliä koristavat hymykuopat.
Sitä myötä kun saan sanoja paperille, kaikki aiemmin kirjoittamani katoaa. Katson sivuja ymmärtämättä, jatkaen sinnikkäästi yritystäni – turhaan. Katson käsiini ja näen niissä lepäävät syömäpuikot. Ahdistus alkaa puristaa rintaani, en ymmärrä mitä täällä tapahtuu. Säpsähdän tuntiessani lämpimän kosketuksen olkapäälläni. Käännyn hermostuneesti ympäri ja näen äsken kuvailemani kasvot hymyilemässä.
”Hän on viihtynyt perhekuvien parissa”, kuuluu mieshoitajan ääni taaempaa. Nainen kyykistyy muistisairaan äitinsä eteen ja kuiskaa: ”Minäkin olen ikävöinyt sinua.”
Mielikuvitusta on, tarinoita keksin mutta miten saan ne kirjoitettua paperille. Otan kynän käteen ja katson tyhjyyteen, miten tästä lähtisi eteenpäin. Miten saan tarinani kirjoitettua. Onkohan kynässä jotain vikaa, otan toisen. Ei auta, tekstiä ei siltikään ilmesty paperille. Katso taas kauas tyhjyyteen, katseeni tarkentuu keittiöön. Siellä ruokapöydällä on illalliseksi tarkoitettu sushi palat. Jätän kynän kirjoitus pöydälle ja lähden keittiöön. Ota syömäpuikot käteen ja istahdan alas syömän sushia. Eikö ole sanontaa; täysinäinen vatsat, tyytyväinen mieli. Ehkä ruokailun jälkeen kirjoitus alkaa luistaa paremmin.
Syömäpuikot
Hänellä oli edessään kirja ja valokuvia pöydällä. Otti kynän pöydältä ja oli aikeissa aloittaa kirjoittamaan, mutta kuinka ollakaan kynä oli monistunut kahdeksi kynäksi. Hän päätti kokeilla kirjoittaa kahdella kynällä, mutta yhtäkkiä kynät olivat muuttuneet kahdeksi syömäpuikoksi. Ei tästä kirjoittamisesta tule yhtään mitään joillakin syömäpuikoilla. Onpa tämä turhauttavaa. “Mitä taikasanaa tässä nyt tarvitsisi, että nämä muuttuisi kynäksi”? Muuten koko kirjoittamisesta ei tule yhtään mitään. Hän yritti vielä ummistaa silmänsä 10 minuutiksi, mutta nukahtikin kesken kaiken ja kirjoitus jäi pahasti kesken.
Uutta teos oli jumittunut kohtaan, josta en tuntenut pääseväni eteenpäin. Useamman päivän tuijottaminen tyhjää arkkia saa ajatukset vääristymään ja mielen painumaan jonnekin tajunnan äärirajoille. Tunnen heikon kosketuksen olkapäälleni ja jostain kaukaisuudesta alkaa kuulumaan rauhallinen musiikki. Sen suunta on jostain ylhäältä kohti minua. Alan kuulemaan sointujen seasta sanoja, tarkastelen niitä. Niissä on jotain yhtenäistä ja yhteen kuuluvaa teokseni kanssa. Olisiko sanat niitä mitä olen monta päivää yrittänyt löytää jatkaakseni. Käteni liikkeet alkavat piirtymään alitajuntaa. Se ei millään tavalla näytä kirjoitukselta, se on vain kahden erivärisen kynän sotkua. Havahdun tarjoilijan kosketukseen ja huomaan kädessä olevat syömäpuikot sotkemassa pöytäliinaa. Oli torkahtanut kesken lounaan.
Sänky on täynnä kuvia elämästä – monia eri ihmisiä eri elämänvaiheista. Nyt, jos koskaan, on aika kirjoittaa romaani elämästäni. Tarina alkaa kirjoittaa itseään. Vähän ajan päästä nukahdan syvään uneen.
Herään unessa samasta paikasta, johon nukahdin. Tällä kertaa ihmiset kuvissa ovat hieman sekavia, enkä tunnista heistä yhtäkään. Mitä on tapahtumassa? Huomaan myös tekstin suttaantuneen, ja kynä muuttuu ensin kahdeksi, sitten syömäpuikoiksi. Hikoilen hieman – deadline lähestyy. Kyllä tämä tästä. Naurahdan ja istun sängyn reunalle.
Menen lämmittämään ruokaa ja syömään uusilla syömäpuikoillani – kunnes herään hullunkurisesta unestani.
Johnson katseli, kuinka kynä hänen kädessään ensin kahdentui. Hän liikutteli kyniä paperilla, mutta niistä lähtevässä jäljessä ei ollut mitään järkeä. Sanat eivät asettuneet. Johnson hikoili ja pyöritteli silmiään. Kielen päällä tuntui oudolta. Kuin sanat, joita hän yritti kirjoittaa paperille, olisivatkin pyörineet suussa. Johnson huomasi kynien muuttuneen syömäpuikoiksi. Hän ilahtui ja mölähti riemusta. Nythän tähän hommaan tuli viimein joku tolkku! Johnson alkoi kaaputtaa paperia innolla.
– Tätä on jatkunut nyt parikymmentä minuuttia, kuiskasi tohtori James paikalle saapuneelle tohtori Martinille, kun he tarkkailivat peili-ikkunan läpi Johnsonia, joka lasittunein katsein haparoi kyniä suuhunsa. – Miesparka, mutisi Martin. – Nosta kuitenkin annosta ja katsotaan mitä tapahtuu.
Katson sinua, kun istut yhteisessä kodissamme ja syöt tekemääni sushia. Mietin, että rakastan sinua silti, vaikka kaikki muuttuu ja kaikki mitä yhdessä rakennettiin on lyöty pirstaleiksi ja levitetty ympäri kotimme lattioita.
Kasaan paloja edessäsi kirjoittamalla sinulle, sillä sanat ovat juuttuneet kurkkuuni. Yritän näillä paloilla tilkitä verta itkevää sydäntäni.
“Rakastan myös toista”, kuiskaat. Samalla kynä, jolla sinulle kirjoitan muuttuu kahdeksi. Kaksi samanlaista kynää, kuitenkin niin erilaista, alkaa kirjoittaa sinulle. Tarina, joka oli minun, muuttuu sekavaksi tuon toisen kynän kirjoittaessa omia lauseitaan minun tarinani väliin.
Näen kädessäni kaksi syömäpuikkoa ja yritän saada niistä mustetta ulos. Kuin olisin muuttunut kirjoittavasta kynästä tyhjäksi syömäpuikoksi.
Kynä kädessäni ryhdyin kirjoittamaan tarinaa syömäpuikoista.
Mietin heti, ettei jutusta tule kummoista. Enhän minä osaa käyttää
syömäpuikkoja, enkä edes käy japanilaisessa ravintolassa syömässä
sushia tappavasta fuku kalasta puhumattakaan. Wasabitahnakin on
kuulemma kovin tulista.
Yritin silti saada jotain paperille. Se ei tuntunut sujuvan, sillä aina kun
kynä kosketti paperia se muuttui kahdeksi kynäksi. Kokeilin useita kertoja,
nostin kynän ylös jolloin kädessäni oli yksi kynä ja laskin sitten alas. Silloin
kyniä oli taas kaksi. Mieleeni tuli pikku Sallan runo:
”loppui minulta järki/ katkes kynästä kärki/ kirjoittaisin vielä/ mutta pikkusormi
on tiellä.”
Runoa miettiessäni huomasin piteleväni käsissäni kahta syömäpuikkoa. Päätin
lopettaa. Tilasin laskun.
100 sanaa.
Hän istui alas kirjoittamaan, kuten joka aamu. Hän kirjoitti kynällä paperille, vaikka kollegat olivat jo kauan sitten siirtyneet kirjoituskoneeseen. Hän oli voivotellut kirjoittamisen rappiotilaa ja alati mätänevää uutta kirjailijakuntaa. Pyh! Kynä ja paperi on kaikki, mitä tarvitsen. Katsokaa, mitä kultaa kynästäni irtoaa! Tänä aamuna, heti torilla käynnin jälkeen hän istui alas, otti kynän käteen ja aukaisi lehtiön. Käteen ilmestyi toinen kynä. Mitä halvattua! Hän yritti kirjoittaa vimmatusti ja raivon vallassa. Hän kirjoitti paperille: “minä luon kauneutta” ja toinen kynä kirjoitti: “ sinä luot rumuutta”. Jääkylmä aalto löi hänen lävitseen. Torilla hän oli maksanut myyjälle liian vähän sämpylästä ja kahvista. Olen mennyttä!
Saan kuningasidean ja syöksyn tiekoneeni ääreen. Höyrytietokoneeni tarvitsee käynnistymiseen parikymmentä minuuttia, aina on vesi tai polttopuu loppu. Kirjoitusidea mielessäni paranee, onneksi. Vihdoinkin veturinpilli viheltää ja keinoälykorpit raakkuvat käynnistymisen merkiksi. Pilkallinen kaiku sävyttää raakuntaa, en käytäkään keinoälyä tänään.
Nyt elän, korppeineni, 1700-luvun alkua, valistuksen aikaa. Mistäkö muka tiedän, no korpit olivat eilen hyvällä tuulella. Nyt kone itse huutaa, että höyrykone keksitään vasta 1784! Saakelin älypää! Puunäppäimistökin kahdentuu, näppäinten välistä tunkee syömäpuikkoja. Korpit raakkuvat ivallisesti, minä kiroan ja haun maakellarista puutiinullisen wasabia. Tammiset syömäpuikot ovat tikkuisen herkullisia wasabin kera. Korpitkin vaikenevat, kun haistavat japaninpiparjuuren. Kuningasideakin haihtuu, mutta kunnon aamiainen kruunaa koko päivän!
Mari on nälissään ja haluaa lähteä kiinalaiseen. Tili on kuitenkin tyhjä credit ja debit puolilta ja palkka tulee vasta viikon päästä. Ensimmäisellä käynnillä kiinalaisessa Mari oli ihastunut ruokaan, mutta puikoilla syömisestä ei tullut mitään. Oli ollut pyydettävä haarukka ja veitsi. Seuraavalla kerralla osaan kyllä syödä puikoilla, Mari puhuu itsekseen. Opettelen vaikkapa näillä kynillä, puikothan on asetettava oikeaan asentoon, eikä niitä saa puristaa lujasti. On oltava sellainen rento ote puikoista kuin kynästäkin, jotta tekstiä valuu paperille.
Nyt sormet pitävät puikkoja oikeassa asennossa, voisikohan näin kirjoittaakin. Tekstiä syntyy vihkoon, kun pitää toista kynää hieman toista alempana. Muutaman lauseen jälkeen, kättä alkaa ranteesta krampata. Niin kävi kiinalaisessakin, ei minusta ole puikoilla syöjäksi, eikä kirjoittajaksi, kun käsi kramppaa. Ei sitten, ja hei sitten. Mari.
Enää sata sanaa ja kirjani on valmiina. Olen niin tyytyväinen ja ylpeä. Isotädit ja mummonkaimat hymyilevät kuvissa kiitollisina, että sukukronikka valmistuu. Nojaan kyynärpään pöytään ja unelmoin sukukirjallisuuden Nobelista.
Kynä piirtää poskeeni jäljen. Ja toisen. Kynä onkin vasemmassa kädessäni. En ole vasenkätinen. Kun kirjoittaa hurmoksessa koko yön, niin se on ehkä liikaa jopa näin tuotteliaalle kirjailijalle. Näen kynäni kahtena. Tajuan, että myös poskessani on kaksi naarmun kaltaista. Kädessäni kaksi kynää.
Tämä ei voi olla totta, minun on lähetettävä suurteokseni vartin päästä ja sekoilen kuin parhaat juoppotaiteilijat. Kynät eivät irtoa kädestäni. On pakko jatkaa tarinaa. Viimeinen sana tekstissä on riisi, käsissäni syömäpuikot.
Siitä oli vuosia, kun Kaisla oli viimeksi kirjoittanut. Hän istui tyhjän paperin edessä, ja oli tuijottanut sitä ikuisuuden yrittäen saada edes jotain itsestään irti. Kun Kaisla viimein tarttui kynään, hän aisti oudon tuntemuksen kädessään. Kynä oli monistanut itsensä kahdeksi, ja ne kaksi sojottivat eri suuntiin vastahakoisina. Olipa kummallista. Kaisla puuskahti turhautuneena, ja yritti siirtää kättään, mutta kynät tuntuivat liimautuneen paperiin.
”Mitä ihmettä?” hän kuiskasi epäuskoisena ääneen ja katsoi kättään uudestaan. Nehän olivat syömäpuikot. Samanlaiset, joilla hän oli opetellut 11-vuotiaana syömään, kuitenkaan onnistumatta. Nyt tehtävä, joka oli hänelle aikanaan ollut helppo, oli muuttunut yhtä vaikeaksi kuin tuntemattomien syömävälineiden käyttö ensimmäisellä kerralla.
Teams on alkanut ja jouduin hyväksymään kutsun kännykälläni koska olen taas myöhässä. En kerennyt toimistolle avaamaan kannettavaani. ”No kuulokkeilla, kännykällä ja muistiinpanovälineillä pääsen pitkälle” – tsemppaan itseäni.
Ryntään lähimpään kahvilaan ja valtaan itselleni pienen pöydän. Kaivan laukustani muistiinpanovälineet tiedostaen, että iso osa asioista on mennyt jo ohi.
Kiireen keskellä nappaan käteeni kynän. Minun on tehtävä muistiinpanoja, että pysyn edes vähän kartalla tulevista tehtävistäni.
Kaivan kynän penaalista ja valmistaudun kirjoittamaan. Mitä helvettiä – kynäni muuttui syömäpuikoiksi. Katsoin hämmentyneenä ympärilleni, huomasiko kukaan mitä tapahtui. Ihmiset ympärilläni ovat keskittyneet omiin askareisiinsa. Olen toisaalta helpottunut. Asetan syömäpuikot pöydälle ja otan penaalistani toisen kynän. Sama juttu, kädessäni on kauniisti asetetut syömäpuikot.
Elise istuu viltin alla sylissään kuvat, jotka ovat vain muistoja. Kaikki ne yhteiset hetket. Kirjoittamisesta ei tule mitään. Sormien lihakset eivät hallitse kahta kynää, jotka hän on saanut edesmenneeltä tädiltään. Täti käytti kyniä kuin taikasauvoja. Mutta miten? Ilta hämärtyy ja Elisen vatsa kurnii. Tarinat ovat hukassa. Elise hermostuu ja heittää kynät huoneen nurkkaan. Hän nousee ja lähtee kohti alakerran keittiötä. Silmänurkassaan hän kuitenkin huomaa jotain erikoista – kynät! Ne ovat muuttuneet syömäpuikoiksi. Miten ihmeessä? Elise kumartuu nostamaan puikot. Kun hän kääntyy, mitä upein aasialainen illallinen on ilmestynyt pöydälle kynttilöineen kaikkineen. Hän kuulee mielessään tädin kuiskauksen: “täydellä vatsalla kaikki tuntuu hitusen paremmalta”.
Valokuvat pöydällä inspiroivat nuorta naista. Halu kirjoittaa lemmenkirje on valtava. Kaksi kynää kädessään hän ahmii ajatuksiaan ja huomaa yllätyksekseen olevansa nälkäinen. Kuin huomaamatta kynät muuttavat muotoaan ja hetken kuluttua naisen kädessä onkin kaksi syömäpuikkoa. “Kiinalaista ruokaa”, hän visualisoi ja huomaa jo herkuttelevansa vesi kielellä. Tilanne muuttuu absurdiksi, naisen huomatessa kirjoitustyön jäävän sivuun. Nyt hän ahmii ajatustensa sijaan nuudeleita ja currykanaa. Hyvällä ruokahalulla. Kirjoittaminen jää, mutta vatsa täyttyy. Ei lemmensanoista vaan rakkaudesta ruokaan. Mausteisten ajatusten siivin hän hiipii hyvän ruoan kera rakkaansa luo.
Nälkä? Ei voi olla vielä. Minun pitää saada tämä tehtävä valmiiksi. Että pitikin olla tehtävä Kiinasta. Kappale Kiinalaisesta ruuasta saa minut nälkäiseksi. Tehtävän kirjoittamisessa menee aivan liian kauan. vatsani kurnii jo kovaa. Voisinko mitenkään nopeuttaa kirjoitustani. Mitä jos otan toisen kynän käyttöön? Huomaan asetellessani kyniä käteeni että niiden asento muistuttaa syömäpuikkojen asentoa. Minulle tulee entistä enemmän vain nälkä. Miksi minulle tulee aina nälkä kun pitäisi ajatella muuta? Onkohan läheinen kiinalainen vielä auki? Alan huomata että pikkuhiljaa kynäni muistuttavat enemmän syömäpuikkoja. Tämän jälkeen minun on pakko mennä kiinalaiseen syömään, se olkoon palkinto siitä että sain tehtävän viimeinkin tehtyä. Hetken vielä kestän.
Kahden kynän voimin taoin sanoja paperille ajatus toisensa perään. Hengitys kiihtyi, sydän hakkasi, kurkkua kuristi. Yksi kynä ei enää riittänyt, sillä olin lykännyt tätä hetkeä kuukausia. Minun oli saatava jokainen mieltäni kiusaava aihio ulos.
Rutistin kyniä kaikin voimin, pakotin ne liikkumaan nopeammin, kunnes virkkeet valuivat riveille kiihkeinä kuin kevättä pärskivä puro. Päästin tarinan valloilleen. Vihdoinkin! Putosin transsinkaltaiseen tilaan ja jokaisen sanan myötä muutuin osaksi tarinaa.
Yllättäen kynät pysähtyivät.
Avasin silmäni. Kiinalaisten syömäpuikkojen pyöreät päät tuijottivat minua ilkikurisin silmin. Hengitykseni kiihtyi, kurkkua kuristi taas. Tänään ei siis ollutkaan hyvä päivä kirjoittaa. Tänäänkään.
Vein ensimmäisen sanan suuhuni. Ja nielaisin.
Minun käskettiin kirjoittaa kirja, mutta en tiedä mistä aloittaa. Olen viime aikoina katsellut kuvia vain valmiista kirjoista. En ole oikein tottunut tällaiseen. Mitenköhän se japanilainen sen oikein teki? Se näytti niin helpolta. Laitettiin yksi kynä keskisormen päälle lepäämään ja toinen kynä pihtiotteeseen etusormen ja peukalon väliin. Sitten kastettiin kynien kärjet soijakastikkeeseen ja ryhdyttiin hommiin. Muistan lukeneeni, että kahdella kynällä kirjoittaessa on tärkeää pitää kärjet riittävän lähellä toisiaan. Muuten riveistä tulee päällekkäisiä kopioita, kun tarkoituksena on saada kirjaimiin syvyyttä rinnakkaisilla vedoilla. Mutta hyvinhän tämä lähtee käyntiin. Onneksi ei tarvitse haarukalla ja veitsellä kirjoittaa. Silloin ei jäisi toista kättä vapaaksi kääntämään sivua.
Deadline on tänään. Haen kupin kahvia. Yritän uudelleen. Tarvitsen ne rahat. Laitan tiskikoneen päälle. Ideoita on nollakymmentä nolla. Yritän uudelleen. Silmäluomet ovat lyijyä.
Huonosti nukuttu yö painostaa ohimolla, pitää asetta otsalla. Kirjoitan ideantynkiä vihkooni. Vatsa kurnii, raapii metallilusikalla teräskattilan pohjia. Ikkunan sälekaihtimien välistä keittiön pöydälle heijastuu liian kirkas valo. Sen keskelle ilmestyy naapurissa olevan Chinatown-lounasravintolan tuttu tarjoilija. Kynäni muuttuu kahdeksi syömäpuikoksi, vaikka olen perinteinen haarukka-veitsi-ihminen. ”Sinä kokeilla, kyllä osaa”, tarjoilija sanoo hymyillen kannustavasti.
”Plingpling” kilahtaa, puhelin herättä aina yhtä ylipirteänä. Äidin maailmaan maadottava WhatsApp-viesti vilkkuu ruudussa toimintaa vaatien:
Mitä jos kuitenkin varattaisiin sinulle nyt heti se unilääkärin aika varmuuden vuoksi?
Tekikö mieleni kepposen, vai silmäni harhaa näkevät. Puikot, eikä ihan tavalliset. Niillähän syödään, jossakin.
Jospa kuitenkin kirjoitan. Painan puikkoa paperia vasten. Vedän aata ja iitä, voi hevosen häntä. Ei ole väriä jäänyt, eikä tekstiä tullut.
Etsin kyniä kotelosta, ei yhden yhtä siellä ole. Kiire painaa päälle, minun pitäisi joutua. Nyt en jaksa enää yrittää, mokomat syömäpuikot!
Keitän riisiä ja maistelen makua. Herkullista, totean itsekseni. Laitan riisit kulhoon ja haen puikot. Istun ja ihmettelen, mikä lie tekniikka, jotta näillä saan syötyä kulhon tyhjäksi. Monen yrityksen jälkeen kulhon on tyhjä ja vatsa täysi. Puikot toimivat mainiosti.
Menen kirjoituspöytäni luokse ja istun tuolille mukavasti. Otan kynän laatikosta ja kirjoitan kirjeen.
Otan kynän kirjoituspöytäni laatikosta ja alan kirjoittaa käsikirjoitukseeni viimeistä lukua. Mutta mitä ihmettä; kädessäni on kynän sijaan kaksi syömäpuikkoa. Kirjoittamisesta ei tule mitään, sillä syömäpuikot eivät suostu irtautumaan kädestäni, vaan alkavat vimmatusti tanssia paperin pinnalla tangon tahdissa. Pian huomaan itsekin tanssivani tangoa syömäpuikot kädessä ja lumoudun täysin rytmiin. Unohdan ajan ja paikan täydellisesti liikkuessani ympäri huonetta tangon tahdissa. Kuulen musiikin ja se vie minua ympäri ja ympäri. Kunnes yhtä äkkiä kuulen oven kolahduksen ja musiikki lakkaa soimasta ja syömäpuikot putoavat kädestäni lattialle vierien kaapin taakse. Kuulen kirkkaan äänen kysyvän: “Äiti! Mitä ihmettä sinä teet siellä pöydällä?” “Minä tanssin tangoa!”
“Isoisä, minulla on nälkä”
“Tiedän. Pieni hetki vielä rakas”.
Kumaraan kasvanut isoisäni oli paradoksi. Hän saattoi näyttää vahvalta ikihongalta tai rungosta irronneelta kuivalta risulta joka rasahtaisi katki kevyimmästä kosketuksesta. Juuri nyt tämä siro, mutta vahva hahmo oli taipunut ikääntymisen myötä lisääntyneen harrastuksensa pariin. Pitkät solakat sormet kuljettivat kynää nahkakantisen muistikirjan sivulla luoden kauniita lenkkejä – kuin taitoluistelija, jonka jokainen vähäinenkin painonsiirto tai kehon liike jättää jäähän uniikin jäljen. Hän ei hidastanut tahtia tai nostanut päätään vastatakseen minulle.
Rakastan isoisääni, mutta minulla on nälkä ja närkästyn hänen välinpitämättömyydestään. Jään seisomaan hänen viereensä kädet puuhkassa ja toivon, että hän tuntee katseeni takaraivossaan.
“Pieni hetki vielä rakas – aivan kohta valmista. Katso”.
Siirrän pistävän katseeni kellertävälle paperille ja huomaan, että hän kirjoittaakin kahdella kynällä! Onko hän aina pitänyt kahta kynää kirjoittaessaan? Kynät liikkuvat omilla riveillään ja nyt huomaan, että joka toinen rivi ei ole mitään kieltä, jonka tunnistaisin. Itseasiassa se ei näyttänyt edes kirjoitukselta. Säännölliset kuviot ja taiteelliset lenkit ja linjat hämäisivät kenet tahansa ensin luulemaan katsovansa kirjoitusta, mutta mitä kauemmin sitä tuijotin, sitä varmempi olin, että vaikka riville syntyi toistuvia teemoja ja symboleita, kirjoitusta se ei ollut.
“Kuullota sipuleita miedolla lämmöllä kunnes kultaisen läpikuultavia, nosta lämpö mahdollisimman kuumaksi, lisää pannulle nopeasti kasvikset ja tofu….” Uppouduin jo valmistuneeseen tekstiin. En tiennyt vielä paljon ruoan valmistamisesta, mutta näytti siltä, että isoisä kirjoitti ylös yhtä lempiruokani, paistettuja kasviksia, tofua ja nuudeleleita, reseptiä. Olin hidas lukemaan ja isoisä tuntui omassa transsissaan vain kiihdyttävän tahtia, joten tekstiä syntyi nopeampaan kuin ehdin lukea. Tunsin suussani lempiruokani pehmeän tulisen, hieman makeahkon, maun. Aloin maistaa vihanneksia, paprikaa, parsaa, karamellisoituneen sipulin. Tunsin niiden tekstuurin suussani. Toisesta kynästä syntyneet viivat ja symbolit alkoivat elää, ne liikkuivat, yhdistyivät, käpertyivät, kerääntyivät yhteen ja alkoivat värittyä. Muistikirjan reunat alkoivat kohota ja aukeamalta alkoi hitaasti nousta höyryä ja ihanaa ruoan tuoksua. Isoisä oli lopettanut kirjoittamisen ja katsoi minua lämmin hymy kasvoillaan ojentaen kyniään minulle. Juuri kun aioin protestoida, huomasin kynien muuttuneen syömäpuikoiksi. Otin syömäpuikot epäuskoisesti käsiini ja siirsin katseeni isoisäni kannustamana takaisin muistikirjaan, joka oli nyt muuttunut sileäreunaiseksi bambukulhoksi täynnä ihanaa, höyryävän kuumaa paistettua nuudelia.
Istun mukavasti nojatuolilla ja katselen ikkunasta ulos miten lumihiutaleet laskeutuvat pikkuhiljaa taivaalta maahan tehden maan valkoiseksi. Pitäisi kirjoittaa arvostelu vasta avatusta ravintolasta, mutta mitään en saa aikaiseksi paperille. Kädessäni olevat kaksi kynää melkein porautuvat ihooni kiinni kun yritän kuumeisesti miettiä millaisen arvostelun voisin antaa, oliko ruoka hyvää, miten palvelu pelasi, mutta ajatukseni harhailevat koko ajan niihin hemmetin syömäpuikkoihin joilla oli ihan täysin mahdoton edes yrittää syödä mitään. Siitä voisi kyllä antaa pientä kritiikkiä. Hetken kuluttua huoneen ovi avautuu ja sisään astuu mieheni, joka kyselee olenko jo kirjoittanut arvostelun loppuun.
Kaikista kirjoitusharjoituksista tämä on kyllä älyttömin, puhisen itsekseni kun asettelen ohjeen mukaan kahta kynää yhteen käteen. Koko asetelma muistuttaa enemmän taideterapiatuntia kuin luovaa kirjoittamista, mitä olin tietääkseni tullut tänne harjoittelemaan.
“Kun näppituntuma kirjoittamiseen muuttuu, sanainen arkku avautuu uudella tavalla!” kajahtelee opettajan maalintumainen ääni kanssahölmistyneiden opiskelijoiden päiden yllä. Hän liehuu keskellämme ja sanoja siivittävät kädet piirtävät näkymättömiä kaunokirjaimia ilmaan. Punnitsen kyniä kädessäni päätäni huomaamattomasti puistellen. Vierustoveri nyökyttää hymyillen.
“Ah, millaisia herkkupaloja sanat voivatkaan olla, kun ne oikein oivaltaa!” opettaja kiekaisee ja seuraavalla askeleellaan hän lennähtää pöytänsä päälle istumaan. Samassa hetkessä kädessäni on kynien sijaan syömäpuikot ja kohahduksesta päätellen en ole ainut.
Tarkkaavaisuushäiriö eli AHDH: jatkuva tarve tehdä useampaa asiaa yhtä aikaa. Jättää kesken, unohtaa edellinen ja siirtyä seuraavaan. Elämä olisi tylsää junnaamista, jos koittaisin keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan. Silloin en ehdi tarpeeksi. Joo, on niitä rauhoittavia ja tasaavia pillereitäkin tarjottu, mutta ei, ei kiitos. Mulla on nyt parempi idea. Kahden kynän tekniikka. Toinen kirjoittaa ja toinen korjaa saman tien. Oon niin väsynyt kaikkiin vihkoihini rustattuihin, korjailemattomiin teksteihin, että metodi on nyt tämä: kuulakärkikynä kirjoittaa lauseen, luen sen, ja teen HETI! viilaukset lyikkärillä.
Käteväähän tässä on myös se, että nuudelikippo on tuossa vieressä, siitä voin napata vähän hiukopalaa monitoimikynilläni kirjoittamisen lomassa.
Ja aivan, koska kaikki jää aina kesken, ei näillä kynäsyömäpuikoillakaan synny muuta kuin mielikuvitustarinaa ja sehän on tietysti kustannuskelpoista tekstiä.
Kunhan joskus saa sanat myös paperille.
On vuoden ensimmäinen päivä. Kaksi viikkoa on ehtinyt kulumaan siitä, kun olen tullut irtisanotuksi työstäni. Kuudentoista vuoden uran jälkeen aamukahvin juonti ilman herätyskellon soittoa tuntuu yllättävän rauhoittavalta, vaikka toisaalta voisi kuvitella olotilan olevan kauhistunut ja hermostunut.
Otan kynän käteen alkaakseni muotoilemaan unelmakarttaa alkaneelle vuodelle. Menee hetki, menee toinen, eikä paperiin ole syntynyt vielä yhtäkään lausetta tai sanaa. Tuntuu kuin kädessäni olisi kaksi kynää, joista toinen kirjoittamassa sydämen ohjaamana ja toisen varressa analyyttinen perusinsinööri.
Havahdun puolisoni “syö nyt ennen kuin jäähtyy” -kehotukseen. En ollut huomannut hänen tulevan lounastauolla kotiin ja tuovan minulle alakerran lemppariravintolastamme mausteisen ja pähkinäisen lempinuudeliateriamme. Poimin syömäpuikkoihini pähkinän.
Olen kirjoittanut läpi yön, tuhannen ja yhden päivän tarinat. Havahdun aamuauringon kutitukseen. Torkahdin kai hetkeksi. Muistikirjan kannet kuumottavat sormissani silittäessäni sitä auki. Sisältöteksti on vääntynyt viehkeiksi itämaisiksi koukeroiksi. Kokonaisuus muistuttaa enemmän kuvataidetta kuin suoran sanan selitystä, johon olin pyrkinyt. Niin vilpittömästi kuin yritinkin valuttaa sieluni salat näille sivuille! Otan kynäni vasempaan käteeni, molemmat. On pelastettava mikä pelastettavissa on. Yritän nostella hännästään kippuralle kiertyneitä kirjaimia syömäpuikoilla sylissäni hohkaavasta aakkossopasta. Päässäni pauhaa “kill your darlings!”. En voi, en nyt, olen uurastanut tämän eteen niin kauan! Sitten tunnen naurun, hohotuksen syvältä pallean alta. Ei tämä ole minun tekstiäni. En minä enää ole sama.
/100 sanaa
Heräsin eräänä kesäisenä aamuna aikaisin kirjoittaamaan kiinalaista ikivanhaa runoutta. Merestä nousevan usvan ympäröimänä, tunsin sukeltavani suoraan Kiinan vuorien syleilyyn, missä oli valtava värien maailma. Kukat tuoksuivat, linnut lauloivat ja purot leikkien solisivat alas rinnettä pitkin. Kirjoitin runoja hennon sulavasti syömäpuikoilla, vähän kuin sulkakynää käyttäen. Osasin kaikki kiinalaisetmerkit ja vähän enemmänkin. Syömäpuikot antoivat mahdollisuuden taitavaan kirjoittamiseen, koska niitä oli kaksi. Toisella puikoilla kirjoitin merkin yläosan ja toisella alaosan. Tämän taidon olin oppinut kiinalaiselta mestarilta arkkitehtuuria ja kuvamataitoa opiskellessani. Kun hieno ja taiteellinen runokoelmani oli valmis, niin suljin itsetekemäni puna-musta nahkakantisen kirjani punaisella silkkinauhalla kiinni. Heräsin auringon paisteeseen.
Selailen kuvagalleriaa. Mitä ihmettä silmäni näkevätkään. Kuva, jossa kirjoitan oikein kynällä vihkooni. Ei ole totta, minulla on kaksi kynää oikeassa kädessä. Mitä on tälle kuvalle tapahtunut. Aivoni jyskyttävät onko kännykkäni fotoshopannut kuvani? Eihän tämä ole muuten mahdollista. En muista kuitenkaan näpelöineni moista toimintoa. Täytyypä ottaa uusi kuva, tapahtuuko siinä sama muutos. Avaan jännittyneenä gallerian. Nyt kädessäni onkin kaksi syömäpuikkoa. Teen vielä kolmannen otannan. Nyt kädessäni on kaksi kudinpuikkoa. Kysyn asiasta digiasiantuntijalta asiasta. Siellä on jokin bitti poikittain, sulje puhelin ja avaa uudestaan. Saan häneltä vastaukseksi. Ja toimi!
Hän kirjoitti päiväkirjaansa ihmisistä, joiden kasvot olivat vääntyneet ja muodottomat. Ne pelottivat häntä. Maailmassa tapahtui outoja. Samalla hetkellä kun hän muodosti sanoja epäilyistään paperille, hänen kynänsä halkesi ja muuttui kahdeksi tehden kirjoittamisesta vaikeaa. Hän ei saanut laskettua kumpaakaan kynää kädestään, vaikka kuinka yritti. Kirjaimet muuttuivat kahdeksi, sanoista tuli kummallista söherrystä. Mitä enemmän hän raapusteli, sitä huonommiksi kynät muuttuivat. Pian niistä ei tullut enää jälkeäkään paperille. Hän tutki kyniään ja huomasi niiden muuttuneen syömäpuikoiksi. Päiväkirjassa olevat vaaralliset sanat savusivat ja katosivat. Valokuvat vieraista ihmisistä leijuivat lattialle. Hän nousi tuolistaan, yritti heittää syömäpuikot käsistään. Ikkunan heijastuksesta hän näki vääntyneet ja muodottomat kasvot.
Nyt minä sen teen! Kevin huusi ja kiskoi näyttävin elkein esiin paperin ja erittäin kalliin kynänsä. Hän asettui mahonkisen työpöytänsä ääreen ja nauroi mielipuolisesti. Hän aikoi kirjoittaa voittaja runon, eikä antaisi minkään estää sitä. Se joka tulisi tielle, saisi katua. -Mitä?! Hän karjui silmät suurina ja katsoi kättään epäuskoisesti. Käteen oli ilmestynyt yhden kynän sijasta kaksi kynää, jotka jatkoivat kirjoittamista hänen puolesta. Kynät riuhtoivat kättä raivoisasti pitkin huonetta. Tekstiä ilmestyi iholle ja seiniin. Viimein käsi pysähtyi. Kynät olivat muuttuneet syömäpuikoiksi. Järkensä menettäneenä Kevin söi runonsa sanat. Aamun valjetessa hänellä ei ollut voittaja runoa ja hän häviäisi kisan. Se oli häpeällistä.
(100 sanaa)
Oli ollut kiireinen päivä töissä, kävin vielä kierroksilla. Nyt kirjoitan sen viimeisen luvun. Otin kynät käteeni, ne pari siitä lähimpää ja aloitin. Jotenkin hankalaa…Nappasin kynillä pöydällä olevasta kulhosta pari pähkinää ja mutustelin niitä ja mietin tätä kirjotuksen loppua. Otin lisää pähkinöitä. Aloin kirjoittamaan, se vaan ei nyt onnistu. Otin lisää pähkinöitä. Nyt, kynä paperiin… näitähän on kaksi!
“Voitte aloittaa, koeaika on kaksi tuntia” valvoja sanoo. Tuijotan koepaperia. Olin mielestäni valmistunut korkeakoulun pääsykokeisiin huolella. Nyt en ymmärrä yhtäkään kysymystä. Hyppään viimeiseen kysymykseen, joka on essee aiheesta kevytyrittäjän vakuutukset. Alan kirjoittaa. Luulin jo päässeeni vauhtiin, kun kirjoittaminen hidastuu. Kirjoitan ja kirjoitan, mutta tuntuu, kuin kynä liikkuisi tervassa. Huomaan, että kädessäni onkin yhden kynän sijaan kaksi! Toinen kynä kirjoittaa pyöreällä käsialalla kaunoa. Sellaista, mitä vielä 70-luvulla opetettiin ala-asteella. Toinen kynä kirjoittaa konetekstiä. Yritän liittää kynät yhteen ja keskittyä kirjoittamaan vakuutuksista. Minun on pakko läpäistä tämä, pakko päästä kouluun! Keskityn kirjoittamaan, mutta kynät ovat muuttuneet syömäpuikoiksi! Tekstiä ei enää tule, konseptipaperin tilalla on rasiallinen sushia, ja yritän epätoivoisesti poimia katkaravun pyrstöä suuhuni. Katkaravulla onkin pää ja silmät. Se alkaa huutaa piipittävällä äänellä:”Piip piip piip piip piip…”. Pyörin sängyssä kunnes tajuan piipityksen tulevan herätyskellosta yöpöydällä. Nappaan sen kiinni, ja istun hetken sängyn laidalla. Kello on tasan seitsemän. Kahden tunnin kuluttua alkaa ammattikorkeakoulun pääsykoe. Nousen keittämään kahvia.
Tämä tuli ajattelematta sen kummemmin:
Kirjoitan, kirjoitan ja vielä kerran uudelleen kirjoitan. Mitä enemmän kirjoitan, sitä hankalammaksi se muuttuu, mutta silti kirjoitan saman tekstin uudelleen ja aina edellisen päälle. Ajatus kiertää kehää ja saa silmäni temppuilemaan. Katson kerran ja sitten vielä toisen. Kynäni ei ole enää kynä. Nälkä valtaa ajatuksen – kynäni on syömäpuikko. Niitä on kaksi. Kirjoitukseni on kuin liukas nuudeli, josta en saa otetta. Toistan onnistumatta. Nälkä kyltyy ja ajatukset alkavat pyöriä kehää kiihtyvässä pyörteessä. Sama teksti uudelleen edellisen tekstin päälle. Kuvat kertyvät pöydälleni, mutta en saa niitä kirjoitettua paperille. Pyydän luomaan tilanteen uudelleen, jospa siitä kynäni korjaantuisi ja teksti antaisi ajatusten edetä.
Liikkeeni hidastuvat, kunnes toiminnot hyytyvät kokonaan. Merkkivalo seinällä vilkkuu ja ilman täyttää kimeä hälytysääni: ERROR!
En pysty liikkumaan, mutta näkö toimii vielä hämärästi. Tehtävänanto on tallennettu muistiini; Kokoa valokuvien avulla muistiinpanot muistelmia varten. Muistikirjani on täynnä ihmisen käsialalla kirjoitettua tekstiä, jota en ymmärrä.
Virtapiireissäni on jotakin häikkää, sillä vasemmassa kädessäni on kaksi kynää. Yritän aktivoida kättäni, mutta käskyt eivät etene. Pääni notkahtaa alas. Huomaan, että rinnuksillani on riisiä.
Viimein hälytysääni sammuu, kun huolto tulee paikalle. Kuulen insinöörin manaavan sekavaa tilannetta. ”Joka kerta sama juttu. Tämä robotti tekee outoja temppuja aina ennen tilttaamista. Nyt se on näköjään taas löytänyt nuo syömäpuikot!”
Minulla on toiveena kirjoittaa kirja. Laatikossa on muutama valmis lyhyt teksti, jotka ovat yllättävän kivoja omastakin mielestäni ja kymmenittäin aloitettuja tarinoita, joita en ole koskaan saanut alkua pidemmälle. Tätä uusinta ideaani lähestyn eri tavalla. Tavoistani poiketen, olen kestokassi tolkulla kahminut materiaalia tausta tutkimukseksi. Unissani käyn kohtauksia läpi, jotka aamuisin kirjoitan ylös, tosin vain harvat saan paperille asti. Valveilla ollessani huomaan pohtivani tarinani maisemia ja yritän keksiä miten hyödyntäisin kohtaamieni ihmisten ominaispiirteitä henkilöhahmoissa. Tämä on kuin yrittäisi kirjoittaa kahdella kynällä. Toinen niistä on vilkas mielikuvitus, toinen halu saada jotain aikaan. Lopputuloksena tunnen olevani ensikertalainen syömäpuikkojen kanssa yrittämässä pyydystää turhautuneena viinirypälettä.