Outo avain
Tehtäväkuvaus
Katso yllä olevaa kuvaa. Kuten huomaat, tekoäly on tehnyt tepposet: avain ei ole yhtenäinen.
Kuvittele tilanne, jossa henkilö pitelee avainta kädessään. Hän yrittää työntää avainta lukkoon, mutta avaimesta irrallaan oleva leijuva osa sinkoilee sinne tänne kuin kiukkuinen ampiainen.
Sisällytä nämä kohdat tarinaan:
- Kuvaile, miltä avain tuntuu kädessä.
- Kuvaile, miltä henkilöstä tuntuu, kun hän tajuaa, että yksi osa leijuu ilmassa.
- Kuvaile, miltä henkilön parkaisu kuulostaa, kun leijuva osa alkaa vainota häntä kuin vihainen ampiainen.
Millaisen tragikoomisen tarinan saat aikaan?
Ville juoksi kohti kellaria Matilda-tädin antama avain lujasti kädessään. Poika oli pakahtua ylpeydestä, eikä halunnut suin surminkaan pettää tädin luottamusta. Täti oli vannoittanut, ettei avainta saisi missään nimessä kadottaa niitylle, Ja Ville puristi avainta nyrkissään tiukemmin kuin mitään muuta aikaisemmin.
Koskaan ei Ville ole saanut koskea merkilisen kauniiseen avaimeen, Matilda-tädin aarteeseen. Nyt juhlavalmistelut olivat kiivaimmillaan, ja tätiä kun tarvittiin kaikkialla, sai Ville luottamustehtävän käydä juuri siinä salaisessa kellarissa.
Avain tuntui kylmältä ja viileältä tädin ojentaessa sen Villelle essun taskustaan. Hyvin nopeasti avain kuitenkin lämpeni pienessä hikisessä kädessä pojan pinkoessa kohti kellarin ovea. Villen tullessa kellarille avain tuntui jo kovin kuumalta. Poika ihmetteli avainta kellarin ovella, ihan kuin se värisisi ja yrittäisi vältellä avaimenreikää. Kuin se pyrkisi mieluummin kohti avaraa niittyä. Hän nosti avaimen lähemmäsi kasvojaan kellarin räystään varjossa ja hämmentyi. Ihan kuin avain olisi rikki ja ehjä yhtä aikaa. Miten se oli edes mahdollista. Kuin avain ja osa sen hampaasta haluaisivat eri suuntiin. Kaikenlaista Ville oli kerinnyt jo nähdä nuoren elämänsä aikana, muttei koskaan näin erikoista avainta. Hän käänteli ja väänteli sitä käsissään uteliaana ja kummissaan. Sitten hieman jännittyneenä tökkäsi irtonaista osaa sormellaan.
Sitä ei olisi pitänyt tehdä. Etusormen osuessa avaimen hampaaseen se sirahti, irtosi paikaltaan ja teki hurjan kiukkuisen syöksyn kohti otsaa. Ensin Villen suusta livahti säikähtänyt korkea älähdys pojan yrittäessä nopeasti väistää hyökkäystä. Avaimen kappaleen uusiessa ärhäköitä syöksyjään Villen ympärillä, hän otti jalat alleen. Juoksi kohti juhla-aluetta heiluttaen villinä käsiään ja karjuen koko matkan jo kuin aikamies.
Uusi vuosi, uudet kujeet – uusi paikkakunta ja uusi koti!
Minkä löydön teinkään, ihanan vanhan talon kuusimetsän laidalla! Tänne minä nyt muutan yhdessä kissojeni kanssa. Kuinka tulemmekaan viihtymään tässä suloisessa pienessä piparkakkumökissä – aivan kuin siinä yhdessä lastensadussa.
Muuttokuormani saapuu hetken kuluttua, mutta tässä olen jo minä avain kädessäni valmiina astumaan uuteen kotiini. Oi, kuinka tunnen jo kodin kutsuvan minua. Ja kuinka ihanalta tuntuukaan pitää kädessä tuota kuparinhohtoista, viileää avainta. Se painaa kourassani, mutta samalla se tuo sisimpääni turvallisuuden tunnetta. Tämä esine on avain minun kotiini – minun!
Työnnän suuren rautaisen vanhan avaimen lukkoon. Lukko naksahtaa, mutta mitään ei tapahdu. Voi ei! Pieni pala avainta on katkennut lukon sisään!
Sydämessäni muljahtaa. Enkö nyt pääsekään sisään kotiini? Muuttoauto tulee aivan juuri – mistä minä saan tähän hätään lukkosepän tänne kuusikorpeen?
Kurkistan avaimenraosta. Kuulen kummallista surinaa. Aivan kuin kiukkuinen ampiainen surisisi jossain. Ei kai se vain ole tuolla avaimenreiässä.
Samassa avainkolosta singahtaa valtava pörisevä otus. Ampiainenhan se on, ja se pitelee kourassaan katkennutta avaimeni osaa. Ei, se ei ole ampiaisen kourassa, vaan avaimenpala on ampiainen. Ampiainen on avaimen pala. Voi hyvä luoja, olenko tulossa hulluksi?
Ampiainen säntäilee pääni ympärillä. ”Meinaatkos sinä tulla tähän minun talooni?” se sähisee vihaisena. Mitä ihmettä – puhuiko ampiainen? ”Tämä on minun taloni! Häivy täältä!” ampiainen sihahtaa. ”Anteeksi, mutta minä olen ostanut tämän talon…” yritän sopertaa. ”Sinä et voi tätä ostaa, sillä tämä on minun!” karjuu ampiainen silmät punaisina leiskuen.
Valo välähtää kuusien varjossa. Minun muuttokuormani saapuu!
Ampiainen pörisee pääni ympärillä yhä, kun veljeni hyppää muuttoauton ratista ulos. ”Auta minua!” kiljun tuskissani. ”Tämä ampiainen ei päästä minua sisään taloon! Se väittää taloa omakseen! Ja se on syönyt palan avaintani!” Veljeni nauraa. ”Voi sinua pikkusiskoa! Annapas, kun isoveli hoitaa homman.”
Veljeni ottaa autosta suuren sähköisen kärpäslätkän. ”Ei, ei, älä vahingoita sitä, se on minun avaimeni osa!” hingun hädissäni. Mutta veljeni on jo pistänyt toimeksi. Ampiaisen viimeiset sähähdykset muuttuvat kihahdukseksi, kun sähkölätkä antaa sille viimeisen iskun.
Kosketan vainajana makaavaa ampiaista varovasti avaimellani. Ja ihme tapahtuu: ampiaisen ruumis sulautuu avaimeeni ja se muuttuu jälleen ehjäksi. Työnnän avaimen varovasti lukkoon ja käännän sitä. Lukko avautuu sulavasti. Avaan narisevan oven ja astun sisään. Tervetuloa kotiin!
Mummonmökki ja pieni saunamökki pienen kirkasvetisen lammen rannalla. Olin jo valmiiksi pukeutunut uima-asuun ja painanut saunamökin oven kiinni, kun tajusin, että pyyhe unohtui. Kokeilin ovea, mutta sekin oli mennyt lukkoon.
Otin vara-avaimen käteeni. Se tuntui tahmealta ja painavalta. Avaimessa on hunajaa. Yhtäkkiä avaimesta irtoaa osa, joka lähtee lentoon. Hämmennyn ja jähmetyn. Seuraavaksi lentävä osa yrittää käydä kimppuuni. Lähden juoksemaan uima-asussani huutaen ja yrittäen eksyttää jahtaajaani. Miten tämä voi olla mahdollista? Olen varmasti koominen näky pelkässä uimapuvussa sinne tänne sinkoillen.
Yhtäkkiä tajuan, että minulla on vielä avain kädessä. Avaimesta valuu hunajaa ja olen kohta itsekin aivan hunajassa. Juoksen laiturille, veden keuhkot täyteen ja hyppään suoraan veteen avain tiukasti kädessäni. Onneksi tiedän, että laiturin päässä on syvää ja turvallista. Lähden pinnan alla uimaan hetkellisesti. Puristan avainta kädessäni. Nousen pintaan. Hankaan hunajan pois kauttaaltaan, myös avaimesta. Hyökkääjääni ei näy missään. Avainkin näyttää entiseltä.
Joku huutaa minua. Kysyy missä avain on ja ojennan sen hänelle. Pyydän tuomaan pyyhkeen samalla. Kertoo, että ampiaisen pesä on ilmestynyt samaan paikkaan kuin missä avainta säilytetään. Pitää vaihtaa uusi paikka avaimelle. Naureskelee minun toilailuille ja ihmettelee mitä tein avaimen kanssa vedessä. Kertoo myös, että ovi oli auki eikä avainta tarvita.
Nousen vedestä. Otan pyyhkeen ja lähden kohti mökkiä. Mökissä peseydyn ja puen päälleni. Keitän teetä. Katson ikkunasta. Ihan kuin avain lentäisi. Ei kai sentään. Pudistelen päätäni.
Isoisäni antoi minulle pienen nahkapussin, jossa oli nyökitty tiukasti kiinni ja kertoi sen olevan onnenkalu, joka joululahjaksi oli minulle ostanut antiikkiliikkeestä, jossa sanottiin pussissa oli hyvin vanha avain ja niitä keräsin. Ilahduin ja halasin kiitokseksi isoisää rientäen omaan huoneeseen katsomaan avainta. Puristin pussia ja sen sisältö tuntui hyvin kylmältä kädessäni, mutta ymmärsin sen ulkona ollen miltei kaksikymmentä astetta pakkasta ja isoisäni oli useamman kilometrin kävellyt ulkona.
Istun huoneeni vuoteelle ja avaan pussin, josta otan avaimen pois. Avain on kuparin värinen ja siinä on koristeellinen spiraali kuvio koko avaimen mitalta. Hienoa käsityötä huokaisen, kun samassa päästessä avaimen lukkoon tulevaan osaan lennän selälleni vuoteelle ihmetyksestä, kun yksi pieni osa leijuu ilmassa ja vaikka kuinka pyörittelen avainta pysyy mukana. Tartun sormillani tuohon pieneen osaan kokeillen irtautuuko itse avaimesta, kun samassa näppeihini lyö sähköisku ja samassa päästän otteeni jo osasta, joka leijailee nyt ihan silmieni korkeudella avaimesta erillään. Käännän päättäni puolelta toisella ja osa seuraa minua, joka kiljahdan kuin pikku tyttö vaikka olen jo 18-vuotias poika, jolla on mennyt jo äänen murros ohi monia vuosia sitten. Lähden juosta kohti huoneeni ovea paetakseni osaa, joka minua nyt hirmuisella vauhdilla kiitäen kohti, mutta väistän ja se vaihtaa suuntaa terävässä linjassa. Pitkin huonetta juoksen osa perässäni saaden naarmuja poskiini sen suoran osuman välttäen kuitenkin minkä arvelen olevan erittäin huono idea. Yllättäen lankean jalkoihini ja osa suunnistaa minua kohti nyt vauhdilla, jota en kerkeä väistää. Samassa painaa jokin takataskussa selkääni ja muistan silloin laittaneeni avaimen taskuuni huomaamattani ja nyt otan sen sieltä kohottaen kasvojeni eteen osan pysähtyen palaten paikalleen avaimeen. Nopeasti laitan avaimen nahkapussiin ja suljen sen visusti kylmähiki käyden selkäpiissäni tajuten tuossa voineen käydä pahasti. Nakkaan pussin piironginlaatikkoon missä pidän kaikki joita en käytä ja sulkien sen sinne.
Mummolan (aarre)aitan avain löytyi juuri sieltä mistä pitikin: kukkaruukun alta aitan rappusilta. Olen jännittyneen odottavainen. Mummo on luvannut, että saan etsiä aitasta omaan kotiini sopivia vanhoja tavaroita mummon loputtomasta kokoelmasta.
Vanhanaokainen suuri avain tuntuu kädessäni painavalta ja viileältä. Vilkaisen avainta kädessäni kerran ja heti perään toisenkin. Jotain outoa siinä on…
Kun roikotan avainta kahdella sormella silmieni edessä, huomaan, että avain ei ole yhtenäinen vaan yksi osa siitä on kokonaan irtonainen. Liikuttelen avainta hitaasti edestakaisin silmieni edessä – irtonainen osa liikkuu mukana, vaikka se ei olekaan kiinni muussa avaimessa. Mitään näin outoa en ole eläissäni nähnyt!
Aikani outoa avainta ihmeteltyäni kohautan olkiani ja lähden kohti aitan ovea. Pitää ainakin yrittää, sopisiko avain oveen. Juuri kun olen työntämässä avainta avaimenreikään, pieni irtonainen osa alkaa surista. Niin, surista! Ja sitten se kiukkuisesti suriseva …juttu… kääntyy kohti minua ja hyökkää! Säntään avain kädessäni juoksemaan karkuun. Juoksen lujaa, mutkittelen ja väistelen, mutta äkäinen surisija pysyy tiukasti kannoillani. Lopulta keskellä heinäpeltoa avain tipahtaa kädestäni. Kohta huomaan, että myös surisija on poistunut kannoiltani. Huh, olipahan kokemus! En taida ainakaan ihan heti etsiä avainta pellolta…
Olin taas aarteita etsimässä. Oli viikonloppu ja olin jo ajatellut pitkästä aikaa lähteä hieman piippailemaan, en hiippailemaan vaan piippailemaan.
Harrastan siis arkipäivän argeologiaa, aarteen etsintää metallinpaljastimen kanssa.
Akut on ladattu ja välineet pakattu retkeä varten autoon, auton nokka kohti ennalta kartasta katsottua paikkaa kohti.
Parin tunnin ajelun ja parin eksymisen kautta löysin vihdoin perille.
Kone esille ja vielä kuppi kuuma kahvia ennen aloitusta, kumisaappaat jalkaan ja menoksi.
Tunnin – parin jälkeen oli “aarteita” löytynyt, muutama ruosteinen sepän takoma, vääntynyt ja osin jo maaksi takaisin muuttunut naula, pullonkorkkejakin oli taas kassinpohjalle muutama kaivettuna.
Hetken lisää huispattua kuuluikin lupaava ääni, nyt olisi jotain hienoa tiedossa.
Aloin kaivaa innoissani. Maa antoi periksi helpommin kuin odotin.
Ja sieltä se paljastui – pieni metallinen esine, hieman likainen mutta selvästi vanha. Taskuun mukaan ja takaisin autolle, missä säilytän aina pientä kenttäpuhdistuspistettä: vanha hammasharja, ruiskupullo vettä ja rulla talouspaperia.
Pyyhin varovasti pintaa, ja kappas – esine olikin avain. Ei mikään tavallinen nykyaikainen muoviavain, vaan sellainen raskas, kylmä ja sileäksi kulunut rautainen vanhanajan avain. Se painoi kädessä kuin muisto jostain unohtuneesta, menneestä elämästä. Tuntui kuin se olisi kuulunut jollekin, joka ei ollut koskaan palannut kotiin.
Päätin kokeilla sitä läheisen hylätyn maatalon oveen. Rakennus oli pahasti lahonnut, mutta ovi seisoi vielä paikallaan, ja siinä – kas kummaa – näkyi juuri tuonmallinen lukko.
Avasin kämmeneni ja nostin avaimen. Mutta juuri kun olin työntämässä sitä lukkoon, avaimen yläosa – se koristeellinen pyöreä kiekura, joka teki siitä ainutlaatuisen – irtosi rungosta ja jäi leijumaan ilmaan. Hetken se vain pyöri rauhallisesti ilmassa, kuin olisi miettinyt seuraavaa siirtoaan.
”Mit… mitä ihmettä?” huokaisin, ääneen ja aivan liian kuuluvasti, sillä seuraavassa sekunnissa kiekura sinkoutui minua kohti.
”EIIIIII!” parkaisin sellaisella sävyllä, jota voi kuulla vain silloin, kun ihminen kokee yhtä aikaa kauhua, hämmennystä ja jonkinlaista eksistentiaalista loukkaantumista. Ääni oli kuin yhdistelmä oopperatenorin korkeinta nuottia ja pikkulapsen pettynyttä nyyhkytystä.
Leijuva osa hyökkäili ympärilläni kuin vihainen ampiainen, suhahti ohi korvan, kiepahti taakseni ja läimähti olkapäätäni vasten. Säntäilin pitkin pihamaata, kumisaappaat lipsuen ja metallinpaljastin holtittomasti raahautuen perässä. Näytin varmasti siltä kuin olisin saanut sähköiskun ja yrittäisin tanssia sen pois kehostani.
Lopulta kompastuin omiin jalkoihini ja kaaduin selälleni heinikkoon. Leijuva kiekura jäi leijumaan suoraan kasvojeni yläpuolelle ja pysähtyi siihen – ikään kuin tarkastellen, oliko minusta vielä vastusta.
”Voidaanko sopia, että sinä et enää hyökkää ja minä en yritä tunkeutua oviin, jotka eivät halua avautua?” kuiskasin hengästyneenä.
Yllättäen kiekura nytkähti ja… tipahti suoraan rintani päälle. Täysin elottomana.
Makasin hetken hiljaa. Jossain kaukana lauloi räkättirastas. Ilmassa leijui vanhan ruohon ja epäonnistuneen yliluonnollisen kokemuksen tuoksu.
Nousin ylös, pöyhin heinät tukastani ja katsoin avainta. Nyt se oli jälleen ehjä – eikä se tuntunut kädessä enää kylmältä. Se tuntui lämpimältä, melkein sykkivältä.
”No,” sanoin ääneen. ”Taidan pitää sinut.”
Ja seuraavana viikonloppuna suuntasin takaisin. Mutta tällä kertaa laitoin mukaan myös pyhän veden pullon. Ihan varmuuden vuoksi.
Jaakko aloitti varaston siivouksen. Vanha kulunut avain lojui romulaatikon pohjalla. Jaakko pyyhkäisi avainta varovasti hihallaan, yrittäen poistaa vuosien keräämät pölyt ja lian. Hän mietti, mihin avain mahdollisesti voisi kuulua. “Ehkä vanhaan arkkuun ullakolla”, hän ajatteli, muistaen isoisänsä kertomukset perheen salaisista aarteista. Innostuksen kipinä syttyi Jaakon sisällä, ja hän päätti heti suunnata ullakolle.
Portaiden narina kuului hiljaisessa talossa hänen kiivetessään ylös. Ullakolla oli hämärää, mutta Jaakon silmät tottuivat nopeasti himmeään valoon. Jaakko katseli ullakon sekasotkua, etsien merkkejä vanhasta arkusta. Pölyiset lakanat peittivät useita esineitä, mutta yksi kulma näytti lupaavalta. Hän veti lakanan syrjään ja paljasti vanhan, puisen arkun, jonka pinta oli täynnä kaiverruksia. Hän hengitti syvään, tarttui avaimesta tiukemmin ja asetti sen varovasti lukkoon. Hän käänsi avainta naps, avain rikkoutui, pala avaimesta sinkoutui ilmaan. Villiintyvä pieni pala avaimesta lenteli edestakaisin ilmassa, osuen välillä esineisiin. Jaakko huusi kivusta palan osuessa lopulta häneen. Arkku jäi avaamatta, mutta Jaakko aikoi palata asiaan myöhemmin. Ensin pitäisi korjata kokonaiseksi tuo outo vanha avain.