Outo avain
Tehtäväkuvaus
Katso yllä olevaa kuvaa. Kuten huomaat, tekoäly on tehnyt tepposet: avain ei ole yhtenäinen.
Kuvittele tilanne, jossa henkilö yrittää työntää avainta lukkoon siinä onnistumatta, koska avaimesta irrallaan leijuva osa sinkoilee sinne tänne kuin kiukkuinen ampiainen.
Sisällytä nämä kohdat tarinaan:
- Kuvaile, miltä avain tuntuu kädessä.
- Kuvaile, miltä henkilöstä tuntuu, kun hän tajuaa, että osa avaimesta leijuu ilmassa.
- Kuvaile, miltä hänen parkaisunsa kuulostaa, kun leijuva osa ryhtyy vainoamaan häntä vihaisen ampiaiasen lailla.
Millaisen tragikoomisen tarinan saat aikaan?
Ville juoksi kohti kellaria Matilda-tädin antama avain lujasti kädessään. Poika oli pakahtua ylpeydestä, eikä halunnut suin surminkaan pettää tädin luottamusta. Täti oli vannoittanut, ettei avainta saisi missään nimessä kadottaa niitylle, Ja Ville puristi avainta nyrkissään tiukemmin kuin mitään muuta aikaisemmin.
Koskaan ei Ville ole saanut koskea merkilisen kauniiseen avaimeen, Matilda-tädin aarteeseen. Nyt juhlavalmistelut olivat kiivaimmillaan, ja tätiä kun tarvittiin kaikkialla, sai Ville luottamustehtävän käydä juuri siinä salaisessa kellarissa.
Avain tuntui kylmältä ja viileältä tädin ojentaessa sen Villelle essun taskustaan. Hyvin nopeasti avain kuitenkin lämpeni pienessä hikisessä kädessä pojan pinkoessa kohti kellarin ovea. Villen tullessa kellarille avain tuntui jo kovin kuumalta. Poika ihmetteli avainta kellarin ovella, ihan kuin se värisisi ja yrittäisi vältellä avaimenreikää. Kuin se pyrkisi mieluummin kohti avaraa niittyä. Hän nosti avaimen lähemmäsi kasvojaan kellarin räystään varjossa ja hämmentyi. Ihan kuin avain olisi rikki ja ehjä yhtä aikaa. Miten se oli edes mahdollista. Kuin avain ja osa sen hampaasta haluaisivat eri suuntiin. Kaikenlaista Ville oli kerinnyt jo nähdä nuoren elämänsä aikana, muttei koskaan näin erikoista avainta. Hän käänteli ja väänteli sitä käsissään uteliaana ja kummissaan. Sitten hieman jännittyneenä tökkäsi irtonaista osaa sormellaan.
Sitä ei olisi pitänyt tehdä. Etusormen osuessa avaimen hampaaseen se sirahti, irtosi paikaltaan ja teki hurjan kiukkuisen syöksyn kohti otsaa. Ensin Villen suusta livahti säikähtänyt korkea älähdys pojan yrittäessä nopeasti väistää hyökkäystä. Avaimen kappaleen uusiessa ärhäköitä syöksyjään Villen ympärillä, hän otti jalat alleen. Juoksi kohti juhla-aluetta heiluttaen villinä käsiään ja karjuen koko matkan jo kuin aikamies.
Uusi vuosi, uudet kujeet – uusi paikkakunta ja uusi koti!
Minkä löydön teinkään, ihanan vanhan talon kuusimetsän laidalla! Tänne minä nyt muutan yhdessä kissojeni kanssa. Kuinka tulemmekaan viihtymään tässä suloisessa pienessä piparkakkumökissä – aivan kuin siinä yhdessä lastensadussa.
Muuttokuormani saapuu hetken kuluttua, mutta tässä olen jo minä avain kädessäni valmiina astumaan uuteen kotiini. Oi, kuinka tunnen jo kodin kutsuvan minua. Ja kuinka ihanalta tuntuukaan pitää kädessä tuota kuparinhohtoista, viileää avainta. Se painaa kourassani, mutta samalla se tuo sisimpääni turvallisuuden tunnetta. Tämä esine on avain minun kotiini – minun!
Työnnän suuren rautaisen vanhan avaimen lukkoon. Lukko naksahtaa, mutta mitään ei tapahdu. Voi ei! Pieni pala avainta on katkennut lukon sisään!
Sydämessäni muljahtaa. Enkö nyt pääsekään sisään kotiini? Muuttoauto tulee aivan juuri – mistä minä saan tähän hätään lukkosepän tänne kuusikorpeen?
Kurkistan avaimenraosta. Kuulen kummallista surinaa. Aivan kuin kiukkuinen ampiainen surisisi jossain. Ei kai se vain ole tuolla avaimenreiässä.
Samassa avainkolosta singahtaa valtava pörisevä otus. Ampiainenhan se on, ja se pitelee kourassaan katkennutta avaimeni osaa. Ei, se ei ole ampiaisen kourassa, vaan avaimenpala on ampiainen. Ampiainen on avaimen pala. Voi hyvä luoja, olenko tulossa hulluksi?
Ampiainen säntäilee pääni ympärillä. ”Meinaatkos sinä tulla tähän minun talooni?” se sähisee vihaisena. Mitä ihmettä – puhuiko ampiainen? ”Tämä on minun taloni! Häivy täältä!” ampiainen sihahtaa. ”Anteeksi, mutta minä olen ostanut tämän talon…” yritän sopertaa. ”Sinä et voi tätä ostaa, sillä tämä on minun!” karjuu ampiainen silmät punaisina leiskuen.
Valo välähtää kuusien varjossa. Minun muuttokuormani saapuu!
Ampiainen pörisee pääni ympärillä yhä, kun veljeni hyppää muuttoauton ratista ulos. ”Auta minua!” kiljun tuskissani. ”Tämä ampiainen ei päästä minua sisään taloon! Se väittää taloa omakseen! Ja se on syönyt palan avaintani!” Veljeni nauraa. ”Voi sinua pikkusiskoa! Annapas, kun isoveli hoitaa homman.”
Veljeni ottaa autosta suuren sähköisen kärpäslätkän. ”Ei, ei, älä vahingoita sitä, se on minun avaimeni osa!” hingun hädissäni. Mutta veljeni on jo pistänyt toimeksi. Ampiaisen viimeiset sähähdykset muuttuvat kihahdukseksi, kun sähkölätkä antaa sille viimeisen iskun.
Kosketan vainajana makaavaa ampiaista varovasti avaimellani. Ja ihme tapahtuu: ampiaisen ruumis sulautuu avaimeeni ja se muuttuu jälleen ehjäksi. Työnnän avaimen varovasti lukkoon ja käännän sitä. Lukko avautuu sulavasti. Avaan narisevan oven ja astun sisään. Tervetuloa kotiin!
Mummonmökki ja pieni saunamökki pienen kirkasvetisen lammen rannalla. Olin jo valmiiksi pukeutunut uima-asuun ja painanut saunamökin oven kiinni, kun tajusin, että pyyhe unohtui. Kokeilin ovea, mutta sekin oli mennyt lukkoon.
Otin vara-avaimen käteeni. Se tuntui tahmealta ja painavalta. Avaimessa on hunajaa. Yhtäkkiä avaimesta irtoaa osa, joka lähtee lentoon. Hämmennyn ja jähmetyn. Seuraavaksi lentävä osa yrittää käydä kimppuuni. Lähden juoksemaan uima-asussani huutaen ja yrittäen eksyttää jahtaajaani. Miten tämä voi olla mahdollista? Olen varmasti koominen näky pelkässä uimapuvussa sinne tänne sinkoillen.
Yhtäkkiä tajuan, että minulla on vielä avain kädessä. Avaimesta valuu hunajaa ja olen kohta itsekin aivan hunajassa. Juoksen laiturille, veden keuhkot täyteen ja hyppään suoraan veteen avain tiukasti kädessäni. Onneksi tiedän, että laiturin päässä on syvää ja turvallista. Lähden pinnan alla uimaan hetkellisesti. Puristan avainta kädessäni. Nousen pintaan. Hankaan hunajan pois kauttaaltaan, myös avaimesta. Hyökkääjääni ei näy missään. Avainkin näyttää entiseltä.
Joku huutaa minua. Kysyy missä avain on ja ojennan sen hänelle. Pyydän tuomaan pyyhkeen samalla. Kertoo, että ampiaisen pesä on ilmestynyt samaan paikkaan kuin missä avainta säilytetään. Pitää vaihtaa uusi paikka avaimelle. Naureskelee minun toilailuille ja ihmettelee mitä tein avaimen kanssa vedessä. Kertoo myös, että ovi oli auki eikä avainta tarvita.
Nousen vedestä. Otan pyyhkeen ja lähden kohti mökkiä. Mökissä peseydyn ja puen päälleni. Keitän teetä. Katson ikkunasta. Ihan kuin avain lentäisi. Ei kai sentään. Pudistelen päätäni.
Isoisäni antoi minulle pienen nahkapussin, jossa oli nyökitty tiukasti kiinni ja kertoi sen olevan onnenkalu, joka joululahjaksi oli minulle ostanut antiikkiliikkeestä, jossa sanottiin pussissa oli hyvin vanha avain ja niitä keräsin. Ilahduin ja halasin kiitokseksi isoisää rientäen omaan huoneeseen katsomaan avainta. Puristin pussia ja sen sisältö tuntui hyvin kylmältä kädessäni, mutta ymmärsin sen ulkona ollen miltei kaksikymmentä astetta pakkasta ja isoisäni oli useamman kilometrin kävellyt ulkona.
Istun huoneeni vuoteelle ja avaan pussin, josta otan avaimen pois. Avain on kuparin värinen ja siinä on koristeellinen spiraali kuvio koko avaimen mitalta. Hienoa käsityötä huokaisen, kun samassa päästessä avaimen lukkoon tulevaan osaan lennän selälleni vuoteelle ihmetyksestä, kun yksi pieni osa leijuu ilmassa ja vaikka kuinka pyörittelen avainta pysyy mukana. Tartun sormillani tuohon pieneen osaan kokeillen irtautuuko itse avaimesta, kun samassa näppeihini lyö sähköisku ja samassa päästän otteeni jo osasta, joka leijailee nyt ihan silmieni korkeudella avaimesta erillään. Käännän päättäni puolelta toisella ja osa seuraa minua, joka kiljahdan kuin pikku tyttö vaikka olen jo 18-vuotias poika, jolla on mennyt jo äänen murros ohi monia vuosia sitten. Lähden juosta kohti huoneeni ovea paetakseni osaa, joka minua nyt hirmuisella vauhdilla kiitäen kohti, mutta väistän ja se vaihtaa suuntaa terävässä linjassa. Pitkin huonetta juoksen osa perässäni saaden naarmuja poskiini sen suoran osuman välttäen kuitenkin minkä arvelen olevan erittäin huono idea. Yllättäen lankean jalkoihini ja osa suunnistaa minua kohti nyt vauhdilla, jota en kerkeä väistää. Samassa painaa jokin takataskussa selkääni ja muistan silloin laittaneeni avaimen taskuuni huomaamattani ja nyt otan sen sieltä kohottaen kasvojeni eteen osan pysähtyen palaten paikalleen avaimeen. Nopeasti laitan avaimen nahkapussiin ja suljen sen visusti kylmähiki käyden selkäpiissäni tajuten tuossa voineen käydä pahasti. Nakkaan pussin piironginlaatikkoon missä pidän kaikki joita en käytä ja sulkien sen sinne.
Mummolan (aarre)aitan avain löytyi juuri sieltä mistä pitikin: kukkaruukun alta aitan rappusilta. Olen jännittyneen odottavainen. Mummo on luvannut, että saan etsiä aitasta omaan kotiini sopivia vanhoja tavaroita mummon loputtomasta kokoelmasta.
Vanhanaokainen suuri avain tuntuu kädessäni painavalta ja viileältä. Vilkaisen avainta kädessäni kerran ja heti perään toisenkin. Jotain outoa siinä on…
Kun roikotan avainta kahdella sormella silmieni edessä, huomaan, että avain ei ole yhtenäinen vaan yksi osa siitä on kokonaan irtonainen. Liikuttelen avainta hitaasti edestakaisin silmieni edessä – irtonainen osa liikkuu mukana, vaikka se ei olekaan kiinni muussa avaimessa. Mitään näin outoa en ole eläissäni nähnyt!
Aikani outoa avainta ihmeteltyäni kohautan olkiani ja lähden kohti aitan ovea. Pitää ainakin yrittää, sopisiko avain oveen. Juuri kun olen työntämässä avainta avaimenreikään, pieni irtonainen osa alkaa surista. Niin, surista! Ja sitten se kiukkuisesti suriseva …juttu… kääntyy kohti minua ja hyökkää! Säntään avain kädessäni juoksemaan karkuun. Juoksen lujaa, mutkittelen ja väistelen, mutta äkäinen surisija pysyy tiukasti kannoillani. Lopulta keskellä heinäpeltoa avain tipahtaa kädestäni. Kohta huomaan, että myös surisija on poistunut kannoiltani. Huh, olipahan kokemus! En taida ainakaan ihan heti etsiä avainta pellolta…
Olin taas aarteita etsimässä. Oli viikonloppu ja olin jo ajatellut pitkästä aikaa lähteä hieman piippailemaan, en hiippailemaan vaan piippailemaan.
Harrastan siis arkipäivän argeologiaa, aarteen etsintää metallinpaljastimen kanssa.
Akut on ladattu ja välineet pakattu retkeä varten autoon, auton nokka kohti ennalta kartasta katsottua paikkaa kohti.
Parin tunnin ajelun ja parin eksymisen kautta löysin vihdoin perille.
Kone esille ja vielä kuppi kuuma kahvia ennen aloitusta, kumisaappaat jalkaan ja menoksi.
Tunnin – parin jälkeen oli “aarteita” löytynyt, muutama ruosteinen sepän takoma, vääntynyt ja osin jo maaksi takaisin muuttunut naula, pullonkorkkejakin oli taas kassinpohjalle muutama kaivettuna.
Hetken lisää huispattua kuuluikin lupaava ääni, nyt olisi jotain hienoa tiedossa.
Aloin kaivaa innoissani. Maa antoi periksi helpommin kuin odotin.
Ja sieltä se paljastui – pieni metallinen esine, hieman likainen mutta selvästi vanha. Taskuun mukaan ja takaisin autolle, missä säilytän aina pientä kenttäpuhdistuspistettä: vanha hammasharja, ruiskupullo vettä ja rulla talouspaperia.
Pyyhin varovasti pintaa, ja kappas – esine olikin avain. Ei mikään tavallinen nykyaikainen muoviavain, vaan sellainen raskas, kylmä ja sileäksi kulunut rautainen vanhanajan avain. Se painoi kädessä kuin muisto jostain unohtuneesta, menneestä elämästä. Tuntui kuin se olisi kuulunut jollekin, joka ei ollut koskaan palannut kotiin.
Päätin kokeilla sitä läheisen hylätyn maatalon oveen. Rakennus oli pahasti lahonnut, mutta ovi seisoi vielä paikallaan, ja siinä – kas kummaa – näkyi juuri tuonmallinen lukko.
Avasin kämmeneni ja nostin avaimen. Mutta juuri kun olin työntämässä sitä lukkoon, avaimen yläosa – se koristeellinen pyöreä kiekura, joka teki siitä ainutlaatuisen – irtosi rungosta ja jäi leijumaan ilmaan. Hetken se vain pyöri rauhallisesti ilmassa, kuin olisi miettinyt seuraavaa siirtoaan.
”Mit… mitä ihmettä?” huokaisin, ääneen ja aivan liian kuuluvasti, sillä seuraavassa sekunnissa kiekura sinkoutui minua kohti.
”EIIIIII!” parkaisin sellaisella sävyllä, jota voi kuulla vain silloin, kun ihminen kokee yhtä aikaa kauhua, hämmennystä ja jonkinlaista eksistentiaalista loukkaantumista. Ääni oli kuin yhdistelmä oopperatenorin korkeinta nuottia ja pikkulapsen pettynyttä nyyhkytystä.
Leijuva osa hyökkäili ympärilläni kuin vihainen ampiainen, suhahti ohi korvan, kiepahti taakseni ja läimähti olkapäätäni vasten. Säntäilin pitkin pihamaata, kumisaappaat lipsuen ja metallinpaljastin holtittomasti raahautuen perässä. Näytin varmasti siltä kuin olisin saanut sähköiskun ja yrittäisin tanssia sen pois kehostani.
Lopulta kompastuin omiin jalkoihini ja kaaduin selälleni heinikkoon. Leijuva kiekura jäi leijumaan suoraan kasvojeni yläpuolelle ja pysähtyi siihen – ikään kuin tarkastellen, oliko minusta vielä vastusta.
”Voidaanko sopia, että sinä et enää hyökkää ja minä en yritä tunkeutua oviin, jotka eivät halua avautua?” kuiskasin hengästyneenä.
Yllättäen kiekura nytkähti ja… tipahti suoraan rintani päälle. Täysin elottomana.
Makasin hetken hiljaa. Jossain kaukana lauloi räkättirastas. Ilmassa leijui vanhan ruohon ja epäonnistuneen yliluonnollisen kokemuksen tuoksu.
Nousin ylös, pöyhin heinät tukastani ja katsoin avainta. Nyt se oli jälleen ehjä – eikä se tuntunut kädessä enää kylmältä. Se tuntui lämpimältä, melkein sykkivältä.
”No,” sanoin ääneen. ”Taidan pitää sinut.”
Ja seuraavana viikonloppuna suuntasin takaisin. Mutta tällä kertaa laitoin mukaan myös pyhän veden pullon. Ihan varmuuden vuoksi.
Jaakko aloitti varaston siivouksen. Vanha kulunut avain lojui romulaatikon pohjalla. Jaakko pyyhkäisi avainta varovasti hihallaan, yrittäen poistaa vuosien keräämät pölyt ja lian. Hän mietti, mihin avain mahdollisesti voisi kuulua. “Ehkä vanhaan arkkuun ullakolla”, hän ajatteli, muistaen isoisänsä kertomukset perheen salaisista aarteista. Innostuksen kipinä syttyi Jaakon sisällä, ja hän päätti heti suunnata ullakolle.
Portaiden narina kuului hiljaisessa talossa hänen kiivetessään ylös. Ullakolla oli hämärää, mutta Jaakon silmät tottuivat nopeasti himmeään valoon. Jaakko katseli ullakon sekasotkua, etsien merkkejä vanhasta arkusta. Pölyiset lakanat peittivät useita esineitä, mutta yksi kulma näytti lupaavalta. Hän veti lakanan syrjään ja paljasti vanhan, puisen arkun, jonka pinta oli täynnä kaiverruksia. Hän hengitti syvään, tarttui avaimesta tiukemmin ja asetti sen varovasti lukkoon. Hän käänsi avainta naps, avain rikkoutui, pala avaimesta sinkoutui ilmaan. Villiintyvä pieni pala avaimesta lenteli edestakaisin ilmassa, osuen välillä esineisiin. Jaakko huusi kivusta palan osuessa lopulta häneen. Arkku jäi avaamatta, mutta Jaakko aikoi palata asiaan myöhemmin. Ensin pitäisi korjata kokonaiseksi tuo outo vanha avain.
Tehtävä on surullinen mutta pakollinen: isoäidin vintti on siivottava ennen talon myyntiä. Kolme kasaa lattialla, yhdet kiertoon, toiset roskiin, jotkin ehkä jollekulle suvusta.
Pengon vaatteita, lehtiä, kirjoja, kenkiä, rikkoutuneita kodinkoneita, hattuja ja leluja. Vähän väliä on pakko pysähtyä, koska muistan jonkin esineistä tai jokin herättää syvemmän mielenkiintoni. Tämän pannumyssyn muistan, se on ajalta ennen keittiössä porisevaa kahvinkeitintä. Mekot ovat hämmentäviä, onko isoäitini todella ollut noin pikkuruinen nuorena? Ja tuo hattu…ei oikeastaan ihme että se on päätynyt vintille, muoti on oikullista ja tuo on saattanut olla iloinen impulssiostos. Ainakaan sitä ei ole koskaan valokuvissa näkynyt, vaikka niitä on alakerran albumeissa paljon.
Löydän pienen metallirasian, joka ei vaikuta tyhjältä. Pieni hakanen sulkee ruusukuvioidun kannen tiukasti. Käännän hakasta, se hangoittelee hieman vuosikymmenten jälkeen, mutta aukeaa lopulta. Rasiassa on hiuskiehkura, vaalea kuin juhannusyö, kaulakoru jossa on yksi ainoa helmi ja pienen pieni, pikkusormeakin lyhyempi avain. Otan sen varovasti käteeni, se on hieman hapettunut ja karhea ja välkehtii himmeästi otsalamppuni valossa. Mihinkähän tämä käy?
Sitten huomaan että rasia on päiväkirjan näköisen paksun kirjasen päällä. Kannet ovat marmoroitua pahvia, ja kansi on kuluneen näköinen. Selvästi kirjanen on ollut ahkerassa käytössä. Jos tämä avain onkin tuon päiväkirjan avain? “Toisten päiväkirjoja ei saa lukea!” kajahtaa mielessäni muinainen komento tilanteesta, jossa sisareni kanssa kauan sitten kinastelimme siitä oliko hän lukenut päiväkirjaani vai ei ja äitini puuttui tomerasti asiaan. Nielaisen, harkitsen hetken, mutta päätän silti yrittää.
Vien avainta varovasti kohti pienenpuoleista lukkoa, joka sulkee kirjan. Voisi ollakin, muoto näyttää suurin piirtein täsmäävän….Mutta! Huuliltani karkaa kimeä, hätäinen huudahdus, kun terävä kipu otsassa saa minut sulkemaan silmäni. Ampiainen!? Vaikka ei ole edes syksy. Tiedän että syksyllä isoäitini taloon pyrkii sisälle kylmänkohmeisia ampiaisia, jotka pistävät herkästi. Mutta keskellä kesäkuuta?
Avaan silmäni, ja näen ympärilläni vihaista kehää kiertävän pikkuruisen ampiaisen. Säikähdän, kädet heilahtavat vaistomaisesti torjumaan hyökkäystä ja avain kopsahtaa jonnekin lattialankuille. Otsassa kihoilee kipu, mielessä hämmennys: mikä hitto tuo on? Se on liian pieni ollakseen ampiainen, pieni kiivas hippunen jota en pysty tunnistamaan.
Pakotan itseni rauhalliseksi, yritän seurata sitä katseella. Sen vauhti laantuu hiljalleen, ja kierrokset laajenevat. Kun en enää liiku, hippunen rauhoittuu ja alkaa lentää äänettömästi ympäri vinttiä. Aivoni laukkaavat kovaa. Onko minulla auringonpistos? Näenkö unta? Olenko seonnut? Sujauttiko joku tulomatkalla nautittuun pirtelööni jotain asiatonta? Sen on pakko olla jokin sekoileva koppakuoriainen.
Lopulta hippunen alkaa kaarrella lattialle lentäneen avaimen ympärillä, ja kierros kierrokselta laskeutuu sen luo. Verkkaisesti se laskeutuu avaimen viereen, ikään kuin osaksi avainta, vaikka on selkeästi irrallinen.
Mitä tämä tarkoittaa? Jos tämä ei ole harha, niin liittyykö tämä jotenkin isoäitiini? Luulin tuntevani hänet hyvin, mutta tämä mysteerirasia ja etenkin tämä mielipuolinen avain kertovat jotain toista tarinaa.
Nousen ylös jakkaralta, jätän avaimen lattialle, ja kävelen varovasti kohti kapeita, jyrkkiä vintinportaita. En halua takaraivooni yllätysiskuja ollessani portaissa, joten ennen portaisiin lähtöä vilkaisen että avain irto-osineen on levollisena lattialla. Nyt jos koskaan tarvitsen kahvikupposen ja rauhoittumishetken kuistilla….
Tässä se on – elämän käytävä. Käytävä täynnä mahdollisuuksia, jotka kätkeytyvät mitä ihmeellisempien ovien taakse. Niitä on kymmeniä: osa vaatimattomia ja yksinkertaisia, toiset koristeellisia ja kauniita. Joukosta erottuu yksi erityisen vanha ja kulunut ovi, joka enää hädin tuskin pysyy saranoidensa varassa. Nyt on mietittävä tarkoin millaisen valinnan teen, en halua jäädä väärän oven taakse vangiksi. Aiemmin saamani varoituksen sanat kaikuvat päässäni: ”Älä tuomitse asioita ulkoisen olemuksen perusteella, sillä joskus tie onnellisuuteen vie karuimman reitin kautta.”
Nyrkissä pitelemäni avain tuntuu raskaalta; ihan kuin itse maa vetäisi sitä puoleensa, haluten minun kaatuvan ja epäonnistuvan. Sivelen sen rosoista, kylmää pintaa ja suljen silmäni. Tunnen yhä pienet ja sirot kaiverrukset, jotka avainta koristavat, vaikka aika onkin tehnyt tehtävänsä ja ruoste on puhkeamaisillaan kukkaan.
Huomioni kiinnittyy valkoiseen, uudenkarheaan oveen, jossa on kullatut karmit ja koristeellinen otin. Pielissä olevat punaiset jalokivet loistavat kilpaa käytävän ikkunasta hakeutuvien auringonsäteiden kanssa. Tiedän katsomattakin, että kädessäni oleva avain on aivan liian vanha sopiakseen oven uutuuttaan kiiltävään lukkoon.
Suoraan käytävän vastakkaisella puolella on jo aiemmin huomaamani kulunut ovi, jossa roikkuu suuri, messinkinen lukko – avaimeni pari. Jokin köynnöskasvi on kietoutunut lahoavien lautojen ympärille, kuin suojellakseen sitä vähäistä, mitä ovesta on jäljellä. Köynnöksessä on vain yksi kukka, sekin jo siinä herkuttelevan ampiaisen uhri. Emmin hetken, sillä ovi ei näytä vievän sellaiseen paikkaan, josta niin kovasti haaveilen.
Tunnen sykkeeni kiihtyvän, kun katson takaisin jalokiviin. ”Tuon takana on varmasti kaikki rikkaudet, mitä kukaan voisi koskaan toivoa”, mutisen itsekseni ja otan varovaisesti askeleen ovea kohti. Avain kädessäni tuntuu entistä raskaammalta, ihan kuin sillä olisi oma tahto ja eri reitti mielessään. Puristan sen lujasti nyrkkiini ja kävelen päättäväisesti valkoisen oven luo. Miksi minun tulisi tyytyä vähempään, jos voin saada kaiken?
Tartun riippulukkoon, joka sekin on kultainen ja koristeellinen. Sovitan kädessäni olevaa avainta siihen, ja vaikka se juuri ja juuri siihen mahtuukin, on sen liikuttaminen lukossa mahdotonta. Käännän avainta lujemmin, en aio luopua mielikuvastani. Pieni, kilahtava ääni rikkoo käytävässä vallitsevan hiljaisuuden, kun väännön voimasta irronnut avaimen hela tipahtaa lattialle. Jätän sen huomiotta ja jatkan yrityksiäni oven auki saamiseksi.
Huitaisen ärtyneenä niskaani tuntiessani siellä liikettä; se pahuksen ampiainen taisi saada aiemman ateriansa päätökseen. Hikipisarat valuvat ohimoitani pitkin, eikä ovi ahkerista yrityksistäni huolimatta aukea. Niskassa tuntuva pistos saa minut käännähtämään äkkinäisesti ja katson ympärilleni nähdäkseni kiusankappaleen, joka työtäni häiritsee. Kauhukseni totean, että ampiaisen sijaan edessäni leijuukin avaimen irronnut osa. Hela hyökkää uudelleen, tällä kertaa olkapäätäni vasten. Parahdan pistoksen seurauksena ja painan kädelläni jomottavaa kohtaa. Osanen leijuu edelleen vaativana edessäni, kuin odottaen vastahyökkäystä. Käännän sille selkäni ja tartun suoraan oven kahvaan riuhtoakseni sen auki väkivalloin, jotta pääsisin pakoon äkäistä vastustajaani.
Tunnen uuden pistoksen, ensin kyljessäni ja sitten kankussani. Tällä kertaa kipu kipristelee kovemmin, ja suustani pakenee käheä rääkäisy, kun tajuan tuon viheliäisen palan olevan tosissaan. Lähden karkuun, aina välillä taakseni vilkaisten, jotta näkisin vieläkö vainoaja on kannoillani. Paniikki alkaa ottaa valtaa ja itkun sekainen ujellukseni kaikuu käytävän seinillä, kun väistelen ilkikurisen osasen nopeita liikkeitä. Kokeilen sattumanvaraisesti kohdalleni osuvia ovia, josko niistä jokin antaisi periksi tarjoten suojan, vaikka tiedänkin sen olevan turhaa.
Käännyn ympäri ja tuijotan silmieni korkeudella leijailevaa osasta, joka on pysynyt vaivatta kannoillani. Toisiamme mittaillessamme tunnelma on painostava, kuin lännenelokuvan taistelukohdasta. Lähden kiertämään seinän viertä pitkin, jotta pääsisin väistämään takaisin käytävän toiseen osaan. Hela seuraa liikettäni hyökkäystään pidättäen. Ampaisen juoksuun ja karjun kuin leijona viillettäessäni sen ohi, kohti valkoista ovea ja avaimen loppuosaa.
Nappaan avaimen maasta ja ryntään hengästyneenä raihnaiselle ovelle. Vilkaisen olkani yli nähdäkseni, onko pala edelleen kannoillani. Pälyilen epävarmana eri suuntiin, mutta käytävään on taas laskeutunut rauha ja hiljaisuus. Katson kädessäni olevaa avainta ja yllätyksekseni huomaan sen olevan taas ehjä. Sovitan sitä vanhaan messinkilukkoon ja se napsahtaakin vaivattomasti auki. Raotan ovea ja kurkistan sisälle, näky on henkeäsalpaava. Katsomatta taakseni astun ovesta sisään, kuullen sen sulkeutuvan samalla hiljaa perässäni – olen vihdoin perillä.
Sara oli ystävien kanssa alueella, jossa tiettävästi oli vuosisatoja sitten ollut sen aikainen kauppala. He olivat ystävien kanssa tutkineet museossa karttoja ja julkaisuja, joissa paikasta puhuttiin. He olivat saaneet maanomistajalta luvan mennä metallinpaljastimien kanssa haravoimaan aluetta, ja tehdä maaperä kaivuita lapioilla, mikäli saisivat paljastimilla osumia. Alue ei ollut kovin tarkkarajaisesti selvinnyt museon asiakirjoista, joten alue saattoi hyvinkin olla laaja. Olihan sen aikaset ihmiset kulkeneet sinne useita reittejä, niin jalan kuin jokia pitkin veneillä.
He olivat löytäneet jo joitakin vanhoja rahoja, korun palasia jne. Yhtäkkiä metallinpaljastimen ääni oli kovempi kuin kertaakaan aikaisemmin, siellä oli jotain isompaa, Sara ajatteli. Hän laittoi paljastimen maahan, otti lapion ja pointterin esille, pointterilla sai oikean kohdan selville paremmin kuin isolla laitteella. Paikannettua oikean kohdan Sara alkoi kaivamaan maata. Kaivettua muutaman kymmenen senttiä lapio osui johonkin kovaan. Sara jatkoi käsin, jotta ei vahingoittasi esinettä. Montusta pilkisti jokin kullan värinen tanko. varoen Saara siirsi maata, esiin tuli isokokoinen avain. Pituutta sillä oli noin 20 senttimetriä.
Sara heilutteli avainta päänsä yläpuolella huutaen kauempana oleville ystävilleen löydöstä.
Hänen huomionsa kiinnittyi avaimen suureen painoon. Eihän se painanut juurikaan, kun hän nosti sen montusta pois. Mutta pään päällä se painoi kuin lyijy. Avain tippui Saran kädestä takaisin kuoppaan. Sara nosti sen takaisin nurmelle, kankaan päälle.
Saran ystävien saavuttua paikalle,
Sara mainitsi ystävilleen avaimen ihmeellisestä painosta. He kokeilivat vuoroin avainta kädessään, mitä useammin sitä nosti maasta ylös, se veti itseään lujemmin takaisin kuoppaan.
Yhdessä he muistelivat mitä olivat lukeneet museossa. Jossain kirjassa oli kerrottu hävinneestä avaimesta. Avaimeen liittyi jokin tarina, mutta kukaan heistä ei muistanut mihin se liittyi.
Pakataan avain rasiaan ja lähdetään takaisin museoon selvittämään avaimen tarina. Alkaahan päiväkin pimenemään ystävykset tuumivat.
Saran laittaessa avainta kankaalla vuorattuun laatikkoon alkoi kuopasta kuulumaan pientä sihinää. Kuin käärme olisi sihissyt. Sara kääntyi katsomaan, samassa avain kirposi hänen kädestänsä. Jokin kilahti, aivan kuin kahta metallia lyötäisiin yhteen. Avain loisti iltapäivän hämärässä. Siihen oli ilmestynyt kuopasta osa, joka oli irti avaimesta, mutta kuittenkin selvästi osa sitä. Saraa kouraisi vatsasta ja häntä alkoi heikottaa. Jokin avaimessa oli niin vahvaa, ettei hän kyennyt edes saamaan ääntä. Hän katsoi toisaalle, jossa ystävät loittonivat kohti auto.
Ikuisuudelta tuntunut hetki päättyi pieneen välähdykseen, jonka jälkeen avain oli takaisin vain avain. Tekikö hämärä ja nälän tunne tepposia Sara ajatteli. Ystävätkin jo huutelivat hänen peräänsä.
Sara sujautti avaimen laatikkoon, keräsi tavaransa ja riensi autolle.
Matkalla kotiin he päättivät mennä seuraavana päivän museolle avaimen kanssa ja selvittää siihen liittyvä tarina, jos sellaista oli ollutkaan.
Kotia päästyään Sara laittoi nuudeleita kiehumaan ja sillä välin otti rasian, meni kylpyhuoneeseen. Hän halusi katsoa avainta kirkkaassa valossa ja puhdistaa sen. Ottaessaan avaimen rasiasta se näytti kuin miltä tahansa vanhalta avaimelta. Mutta tunne kädessä oli omituinen, nyt avain ei painanut. Se oli höyhenen kevyt. Sara otti pienen siveltimen, jolla alkoi puhdistaa avainta. Puhdistaessa avaimen kärkeä osa, joka oli ollut avaimesta irti, putosi laatikkoon. Säikähdyksestä avain putosi Saran käsistä lattialle.
Osa laatikossa alkoi loistamaan kuin tulikärpänen, kuului räsäys, asunnosta hävisi valot, vain avaimen osa loisti. se leijui kauhusta sekaisin olevan Saran kasvojen edessä. Sara kuuli kiljuvansa niin kovaa, että koko naapurusto varmasti heräisi. Hän yritti paeta WC:tä kirkkaana loistavaa kappaletta. Mutta se ei jättänyt Saraa rauhaan. Se pisti Saran ihoa joka puolelta. Jokaisesta kosketuksesta jäi palo jälki. Sarasta tuntui kuin koko kortteli olisi kuullut hänen tuskan kiljumisen samalla kun hän hätisteli palaa pois iholtaan ja pyrkiessään kohti parveketta sillä, ulko-oven puoli oli liekeissä, jonka avaimen pala oli sytyttänyt.
Liikkuessaan parvekkeen ovea kohden Sara kiljui niin että keuhkot tuntuivat siltä kuin ne repeäisivät. Hänet valtasi tunne kuolemasta. Avain ei koskaan päästäisi häntä asunnosta pois. Hänen mieleensä piirtyi tarina, jonka he olivat lukeneet museossa. Paikka, johon he olivat menneet, oli mytologian mukaan kirottu, siksi siellä ei kukaan aikaisemmin ollut käynyt. Mutta he eivät sitä uskoneet.
Parvekkeelle oli enää askel tai kaksi. Saran voimat alkoivat hiipua. Asunto oli lähes kokonaan liekeissä. Eikä pala avaimesta jättänyt häntä rauhaan. yhä uudestaan ja uudestaan, palanen poltti hänen ihoaan. Jalat ei kantaneet, Sara ryömi viimeisillä voimillaan, hän pääsi ovelle. Vielä piti jaksaa nousta sen verran että saisi oven auki.
Sara kurotti kahvaa. Palanen tuikki kättä. Sara oli jo aivan turta kipuihin. Hän huusi, mutta suusta ei tullut enää ääntä. Hän oli jo luovuttamassa. Mutta jokin sisällä pisti hänet pinnistämään vielä kerran. Ovi avautui.
Liekit saivat avonaisesta ovesta happea ja roihahti tulipallona avoimesta ovesta ulos. Sama paineaalto paiskasi Saran parvekkeelle ja suoraan yli kaiteen.
Sara heräsi hiestä läpimärkänä. Sydän hakkasi niin lujaa, kuin olisi pyrkinyt rinnasta ulos.
Hän meni hoippuvin askelin kylpyhuoneeseen. Katsoi itseään peilistä. Kesti hetken tajuta, että oi nähnyt painajaista. Seuraavan päivän etsintä retkestä ja siitä mitä oli eilen lukenut museossa.
Outo avain
Ilta oli hämärä, katuvalot heijastivat heikosti valoa pimeyteen. Kävelin rauhallisesti katua pitkin kohti kokasta taloa tien päädyssä. Kädessä minulla oli avain jonka olin löytänyt taskusta, uskon jonkun laittaneen sen taskuuni illan aikana. Tunsin avaimessa voimakasta vetovoimaa kohti taloa tien päädyssä. Päästyään talolle yritin laitta avaimen lukkoon, mutta oli kuin osa avaimesta vain tanssi lukon edessä. Aivan kuin sillä olisi ollut oma elämä. Yritti uudelleen, mutta avain vain jatkoi tanssimista. Jonkin ajan kuluttua alkoi kuulua vaimea musiikkia, musiikki oli niin kaunista ja en voinut muuta kuin liittyä musiikin matkaan ja rupesin hyräilemään ja tanssimaan musiikin rytmissä. Pientä valo alkoi näkyä jossain kaukaisuudessa, jotkut vilkkuivat ja toiset loistivat himmeinä puiden ja pusikoitten takaa. Valot voimistun hieman ja tunnelma oli niin idyllinen ja rauhallinen, tuntui siltä kuin leiuin ilmassa.
”Ja sen jälkeen minä varmaan nukahdin ja leiuin tänne syynkään huoneeseen” mies sanoi.
”Niinkö” vastasi konstaapeli. ”Mitä talon rouva ilmoitti oli, että tulit öristen ja kompuroiden terassille ja yritit tulla ovesta sisään käyttäen vanhaa vetojousta. Siinä vaiheessa kuin me tultiin paikalle sinä vain seisoit ja keinuit edes takaisin. Saatiin taluttaa sinut tänne putkaan nukkumaan”.
Minulle annettiin ihmeellinen avain käteen. Se näyttää normaalilta avaimelta, mutta siinä leijuu pieni palanen. Onko se sittenkään oikea avain? Pyörittelen sitä hetken kädessäni, ja se tuntuu painavalta. Vanha avain pitäisi sopia uuteen lukkoon.
Yksi osa leijuu ilmassa. Pitäisikö minun vain antaa sen olla? Vai pitäisikö yrittää ottaa se pois? Menettäisikö se silloin ominaisuutensa? Päässäni pyörii monia eri ajatuksia, ja olen hieman hämilläni. Päätän rohkeasti avata edessäni olevaa ovea.
Juuri sillä hetkellä, kun asetan avaimen lukkoon, pieni osa siitä alkaa leijumaan kuin äkäinen ampiainen. Se sinkoilee ympäriinsä, ja minua alkaa pelottaa. “Ääää!” ja “Apua!” huudan niin kovaa kuin keuhkoistani lähtee. Saan sen kiinni vanhalla ämpäri-kikalla. Avaan oven ja herään unestani. En edes päässyt näkemään unta loppuun.
Outo avain
Maakellarin ovea ei yleensä pidetty lukossa. Nyt syksyllä kellari on kuitenkin melkein täynnä, perunat ja juurekset on nostettu, marjat ja sienet kerätty, viinimarja- ja mustikkamehut tehty ja puolukat survottu. Siitä syystä ovi on lukittu, vaikka sen avaaminen onkin usein hankalaa.
Avaimen on näet kuulopuheen mukaan noitunut maahinen tai tonttu tai joku muu mörri möykky, jota kutsun tässä peikoksi. Se näet suuttui siitä, kun maakellaria rakennettaessa sen parhaat oleskelupaikat tuhottiin. Vanha kanto, tosin jo lahonnut, kiskottiin maasta ylös ja samalla menivät ne kiven lohkareet, joiden koloissa otus ennen tapasi viettää aikaansa.
Kävelen kohti maakellaria avain kädessäni. Kuljen vauhtiani hiljentämättä ikäänkuin menisin kellarin ohitse jonnekin muualle. Saattaahan olla, että peikko ei havaitse minua ennenkuin olen jo kellarissa. Toistaiseksi avain pysyy kasassa, mutta juuri kun olen työntämässä sitä lukkoon se alkaa temppuilla.
Yksi osa avaimesta irtoaa ja alkaa tanssia jitterburgia ympärilläni. Olen onneksi nähnyt tämän tempun ennenkin ja olen varautunut siihen. Nimittäin oven luokse päästyäni työnnän avaimen lukon lähelle ja päästän kännykästäni ilmoille äänen, joka kertoo oven aukeavan. Peikko hämmästyy ja unohtaa taikansa, jolloin avain palautuu muotoonsa ja voin käyttää sitä.
Konsti tuntuu tepsivän joka kerta, peikko ei näytä oppivan niksiä. Enkä kerro sitä muillekaan, näin varmistan sen että maakellari on sinne säilöttyjen tuotteiden turvallinen säilytyspaikka.
Ville oli saanut vaarin perintönä puisen arkun. Vaari oli ollut aikanaan merimiehenä ja seilannut niin Välimeren kuin Hyväntoivon niemet. Vaari oli kertonut arkusta Villelle tämän ollessa nuori poika.
– Tuossa arkussa on Graalin-malja, mutta et saa avata arkkua ennen kuin minä lähden toiseen maailmaan.
Villen pienessä kädessä avain tuntuu painavalta, mieli tekisi kokeilla sitä arkkuun, mutta vaaria ei saa pettää. – Kokeilenpa sitä tuonne navetan oveen, siellä on samantapainen lukko kuin arkussakin. Ville menee avaimen kanssa navetan ovelle ja työntää avaimen lukkoon, ja vääntää voimakkaasti. Kuuluu kilahdus, kun vanha messinkinen avain vääntyy ja siitä repeää irti yksi hammas.
– Voi hemmetti, poika noituu. Graalin-malja jäi nyt arkkuun. – Hukkasin onnen avaimeni. Ville purskahtaa itkuun, hartiat hytkyvät murheesta.
Setä ei ole koskaan pitänyt tällaisista vanhanaikaisista komeron avaimista:
– Ne tuntuvat turvattomilta ja helposti väärennettäviltä. Kuka tahansa voi valmistaa kopion. Kielet ovat pyöristyneet ja avain on aivan ruosteessa. Tämän ikäiset lukot ovat usein jääneet voitelemattakin. Luvassa on varmasti venkslaamista, taivuttamista ja sovittelua, ja lopulta kun avain menee lukkopesään niin siitä kuuluu kauhea kirskunta kun kuivat metallipinnat hinkkaavat yhteen. Ja sitten sama rumba uudestaan kun haluaa avaimen ulos. En ymmärrä miksi näitä ei ole jo korvattu uusilla lukoilla ja avaimilla.
Mutta kun hän sovitti avainta lukkoon, tuntui kuin metalli taipuisi. Ja se jousti pituussuunnassa. Aivan kuin lukkopesän perälle olisi asennettu jousi. Setä ihmetteli tuntumaa mutta alkoi sitten venkslaamaan ja vääntelemään vieläkin voimakkaammin.
– Mene nyt jo perille asti!
Muutaman työntöyrityksen jälkeen kuului metallinen rusahdus ja lukkopesästä sinkoutui avaimen palanen. Se alkoi leijua ilmassa.
– Minä en ole mikä tahansa avain! Olen evoluution seuraava askel. Kuulin mitä puhuit minusta. Olen kypsä siihen kuinka te ihmiset kohtelette avaimia ja lukkoja! Te olette kaikki samanlaisia ja nyt on sinun vuorosi joustaa.
Setä ei ymmärtänyt mistä oli kyse. Hän ei voinut muuta kuin jähmettyä paikoilleen ja vaikeroida hiljaa änkyttäen:
– Vo-voih… E-evoluution seuraava askel? Mmitäh… e-eikö evoluutio koske vain e-eläviä olentoja? O-onko puhuva avain elävä olento?
Avain alkoi kiertämään setää samalla pilkaten häntä:
– No mitäs luulisit? En minä ku-ku-kuollutkaan olento ole!
Avain avasi oven ja työnsi sedän sisälle. Tai oikeastaan häntä ei edes tarvinnut työntää. Setä peruutti komeroon vapaaehtoisesti kun avain heilui hänen kasvojensa edessä kuin vihainen ampiainen, pilkkasi ja piti pelottavaa sihinää.
– Bzzzz, pysyt siellä niin kauan kunnes opit olemaan! Ja ovi menee yöksi lukkoon, hyvää yötä.
Kylmän kostea, nuhjuinen ja rosoisen ruosteinen avain kädessään Marja-muori yrittää epätoivon vimmalla avata hirsimökkinsä ovea. Avaimen piteleminen aiheuttaa kylmiä väreitä. Ulkona puhaltaa kylmä syystuuli ja järvivesi lainehtii voimakkaasti, hiukan uhkaavastikin. Muorin yrittäessä avata itse suunnittelemaansa koristeellista ovea, hän kesken kaiken huomaa, että osa avaimesta leijuu ilmassa. Etuosa on irronnut mystisesti. Marja on jo iäkäs, eikä ole moksiskaan. “Kaikkeahan voi sattua”, hän ajattelee ja potkaisee alkajaisiksi ovea. Ovi ei liikahda, eikä kuulu edes pientä tuttua narinan poikastakaan. Nyt avaimen etuosa irrottautuu kokonaan hänen kädestään ja kouraan jää jäljelle vain pikkuinen metallinen ja koukeroinen tynkä. Marja alkaa kiljua. Valtoimenaan. Hän on yksin saaressa ja mökin ovi pysyy kiinni, joten pakotietä sisätiloihin ei ole. “En pääse sisälle”, hän huutaa, kenenkään sitä kuulematta. Samassa ilkeä avaimen pää muuttuu ikään kuin vihaiseksi ampiaiseksi, jonka siivistä kuuluu harvinaisen kammottava, hiljaisuuden verhon leikkaava suhina. Avaimen pää alkaa vainota pikkumuoria. Siipien suhina yltyy ja Marja vaipuu epätoivoon, ottaa avaimen kahvasta kiinni ja rynkyttää ovea. “APUA”, hän huudahtaa epätoivoisesti. Jäljelle jää vain synkkä mökki.
Minna otti avaimen kaapista mennäkseen aittaan. Avain oli raskas ja pölyinen, ja tuntui jotenkin karhealta. Hän laittoi sen housujen taskuun. Aitalle kävellessään hän tunsi liikettä taskussa, mutta ajatteli, että tuuli heiluttaa housuja. Kun hän astui aitan portaille, hän otti avaimen taskusta ja laittoi sen lukkoon. Avain ei pyörinyt lukossa, eikä lukko auennut. Hän otti avaimen pois lukosta. Siinähän mietti, että oliko avain oikea. Yhtäkkiä taskusta leijaili pieni kirkas metallin pala. Minna kirkaisi kimeällä äänellään ja hypähti alas portailta. Pala leijui häntä kohti, kierteli ympäri. Minna huitoi ja huusi, mene pois! Pala leijaili yhä ja vainosi häntä. Sitten Minna antautui, istui portaille ja hiljentyi sulkien silmänsä.Kun leijailun ääni vaimeni, Minna aukaisi silmänsä ja näki polvellaan perhosen. Hän nousi seisomaan ja laittoi avaimen lukkoon. Avain pyörähti ja lukko aukesi. Ihmeissään Minna meni aittaan ja kävi nukkumaan muistellen kaunista perhosta.
Natalia oli vihdoin löytänyt avaimen, jonka oletti kuuluvan vanhaan merimiesarkkuun. Arkku oli kuulunut hänen isoisälleen ja sitä ei ollut kukaan jälkipolvista päässyt avaamaan, koska avain oli ollut kadoksissa.
Vapisevin käsin Natalia otti avaimen kultaisesta ketjusta työntääkseen sen arkun lukkoon. Avain kuumotti hänen kädessään ja jännitys täytti mielen, kun hän yritti saada avainta osumaan lukkoon. Samassa avaimesta irtosi osa, joka ei suostunut menemään lukon sisään avaimen mukana. Natalia tuijotti avainta ja lukkoa kauhistuneena. Tässä täytyi olla jokin taika. Tekikö vanhan merimiehen haamu hänelle kepposia. Kylmä hiki nousi hänen otsalleen ja hän alkoi vapista, kun avaimesta irtautunut osa alkoi kiertää kehää hänen päänsä ympärillä, minkä jälkeen se alkoi singahdella ympäriinsä, kuin ampiainen.
Apua! Hän kiljaisi kauhistuneena kirkkaalla äänellä ja yritti juosta pakoon kirkuen. Avaimen pala seurasi häntä, kun hän juoksi arkun ympäri monta kertaa. Lopulta hän ei enää jaksanut, vaan kompastui jalkoihinsa ja avain putosi hänen kädestään lattialle ja siinä samassa avaimen pala singahti kiinni suoraan avaimeen.
Uskallanko avata arkkua, Natalia mietti. Sydän pamppaillen hän otti avaimen käteensä ja nyt se meni suoraan lukkooon. Hän pyöräytti avainta hieman, jolloin kuului naksahdus ja arkun kansi pompahti auki. Arkun sisällä oli iso musta nahkakantinen kirja, jonka päällä oli kellastunut paperinpala. Paperissa luki: “Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa! Lue kirjasta tarinani, niin löydät kätketyn aarteen. Tästä seikkailu vasta alkaa!”
Katariinalla oli kädessään uudet avaimet hänen ensimmäiseen kotiinsa. Koti oli hieman vanhan aikainen joten avain oli myös. Intoa puhkuen Katariina otti messinkisen hieman painavan tuntuisen avaimen käteensä joka tuntui myös yllättävän kylmältä ja näytti hieman oudon näköiseltä. Intoa puhkuen Katariina työnsi avaimen lukkoon, mutta avaimesta irtosi pienen pieni palanen joka lähti kiukkuisena ja surisevana häntä kohti. Avaimen leijuva osa oli kiukkuinen kuin ampiainen ja meinasi väkisinkin tulla hänen kimppuunsa. Katariina kiljaisi kovaa ja hänen verensä melkein pakeni naamalta. Katariina valahti kalpeaksi kuin lumi. Avaimen osa oli todella kiukkuinen ja surisi hänen ympärillään yrittäen häätää Katariinaa pois oven luota. ” Okei, okei sinä voitat. Saat pitää tämän asunnon itselläsi. ” Katariina laski kädestään avaimen maahan ja lähti juoksemaan pois.
Isovanhempieni talon ullakkoa tyhjentäessä istuuduin ajan patinoimalle lautalattialle. Välillä mielessä kävi epävarmuus siitä, kestäisikö lattia joka kohdasta, mutta lämpöä ja turvallisuutta nostattavat muistot saivat olotilani rauhoittumaan.
Otin käteeni ikkunalaudalta löytämäni metallisen avaimen, joka oli kevyempi kuin huomaamatta karannut nauru. Avaan laatikon, johon minulla ei ollut pienenä koskaan lupaa koskea. Henkeä pidätellen työnnän avaimen laatikkoon, josta olin kuvitellut isoisoäitini kaivavan karamellejä piipahtaessani hänen luonaan.
Yhtäkkiä kuuluu naksahdus, ja avain on jumissa lukkopesässä. Pieni katkennut pala avaimesta lojuu jalkojeni juuressa lattialla. Yritän saada sen sormieni väliin, kunnes tämä kultaisen värinen objekti lennähtää ilmaan. Kirkaisen tuntiessani kuumottavan pistoksen sormessani. Yritän nurkasta löytää valokatkaisimen, sillä päivänvalo ei enää tahtonut riittää ja olin jo jäänyt kiinni agenttihommistani.
Valot päälle saatuani huomasin, että huone oli täynnä surisevia avaimenpalasia, jotka isoisoäitini varmasti oli lähettänyt portin vartijoiksi pilven reunalta. Tunsin, että lähes viisikymmentä vuotta myöhemminkään minulla ei olisi pääsyä tuohon salaiseen laatikkoon, vaan se olisi vietävä ullakolta sellaisenaan, isoisoäitini salaisuudet sisälleen kätkettynä.
Jussin isovanhempien talo myytiin ja Jussi tyhjensi asunnon irtaimistoa. Papan iso kokopuuta oleva jykevä kirjoituspöydän ylälaatikko oli lukossa. Jussi yritti muistella missä pappa mahtoi pitää avainta. Kyllä sen täytyy olla jossain kirjoituspöydän alla piilossa. Jussi laskeutui lattialle selälleen ja hivuttautui pöydän alle, siellähän avain roikkui sopivasti piilossa. Avain kämmenessä Jussi nousi seisomaan katsomatta paremmin patinoitunutta kulunutta avainta, kun työnsi sitä lukkoon. Samassa avaimesta irtosi osa, joka kimposi luodin lailla päin Jussin otsaa. Oli kuin kiväärillä olisi ammuttu. Jussi parkaisi, voihan p…le ampiainen. Käsi otsaa painaen ja hieroen lukko aukesi toisella kädellä, laatikko sisältöineen tuli näkyviin tyhjää täynnä.
Outo avain
Ansa saapui pimeään, kosteaan ja hyvin pieneen betoniseen aulaan. Seinillä olevista pienistä ikkunaruutuja muistuttavista aukoista kajasti vain vähän täydenkuun valoa. Betoniset seinät kimmelsi kosteudesta, kylmä ilma sai ihon kananlihalle, huoneessa haisi maakellari ja alas vietti jyrkät kierreportaat. Ansa lähestyi portaita varovasti. – Huhuu? Hän huhuili hiljaa. Ääni kaikui seinissä ja niissä kuului pelko, mutta vastausta ei tullut. Ansa epäröi, hänen jalkansa olivat liimautuneet lattiaan, kädet hikoili ja sydämen sykkeet tuntui rumpujen lyönniltä. Ansa katsoi taakseen jäänyttä ovea ja mietti oliko tämä sittenkään hyvä idea. Taskussa oleva valurautainen avain oli raskas. Hän otti avaimen käteensä ja katsoi sitä. Se oli musta, kylmä ja käsinvalettu. Avain piti matalaa surisevaa ääntä ja värähteli käsissä, kuin iso sudenkorento. Ääni oli pelottava ja se kaikui hämärässä portaikossa. Kuun himmeässä valossa Ansa huomasi avaimessa olevan jotain muutakin kummallista. Ansa käänteli avainta varoen ja huomasi toisen hampaan ikään kuin leijuvan, irrallaan itse avaimesta. Kuinka se oli mahdollista. Vaikka Ansa kuinka käänteli avainta, irrallaan leijuva hammas pysyi asennossaan. Hän laittoi avaimen todella varovasti takaisin taskuunsa ja katsoi alas viettäviä betoniportaita. Askelmat olivat jyrkät ja kapeat ja alhaalla näkyi vain pimeyttä. Ansa teki päätöksensä ja alkoi laskeutua portaita alas, mitä muutakaan hän olisi voinut.
Ansa ei tiennyt kuinka pitkän matkan hän oli kulkenut portaita alas. Ylhäällä kajastanut kuunvalo ei ylettänyt valaisemaan alas ja ympäristö oli muuttunut pilkkopimeäksi. Ansa nojasi kylmään ja märkään seinään. Ahdistus valtasi hänen koko kehonsa. Hän ei tiennyt kuinka pitkä matka alas vielä oli, mitä jos alhaalta ei löytyisi mitään. Taskussa olevan avaimen surina oli voimistunut ja sen ääni kaikui pimeissä betoniseinissä. Hän ei ollut enään yhtään varma mitä oli tekemässä. Ajatukset harhaili holtittomasti, eikä hän saanut mistään otetta. Hänen teki mieli palata ylös. Hän oli matkannut pitkät matkan nurinkurista maailmaa pitkin, päihittänyt eteen tulleet haasteet ja onnistunut saamaan avaimen noidalta. Tähänkö tämä jäisi? Pelkoko estäisi häntä tässä kohtaa matkaa? Ansa tiesi että hänellä oli vain yksi suunta, alas portaita.
Yllättäen hän jähmettyi. Alhaalla seinissä oli hädin tuskin erottuva lämmin valo. Ansa jatkoi hitaasti henkeään pidätellen ja lähestyi valon lähdettä. Portaiden alapäässä hän näki seinällä leimuavan suuren koristeellisen lyhdyn ja pienen puisen kaarioven. Hän asteli oven luokse. Ovi oli vanha. Saranat olivat suuret ja rautaiset, vaikka ovi itsessään oli pieni. Oven puupinta hilseili ja ovennuppi sekä lukkopesä olivat hämähäkinseitin peittämät. Ilma alhaalla oli vieläkin kylmempää ja uloshengittäessä ilma muuttui höyryksi. Lyhdyssä palava tuli ei lämmittänyt ollenkaan, vaikka se oli pienen lapsen kokoinen.
Ansa kaivoi avaime varovasti taskustaan, jottei irrallaan oleva pala irtoaisi. Avain oli lämmennyt ja värähteli yhä, mutta surina oli yllättäen loppunut, kuin avain olisi tiennyt mihin hän saapui. Nyt portaikossa oli pelottavan hiljaista. Ansa kuuli vain oman raskaan hengityksen ja päässä kaikuvan huminan. Ansa katsoi avainta ja mietti kuinka irrallinen osa pysyi liikkumattomana vaikka avain oli kokenut hurjan kamppailun Ansan viedessään avaimen noidalta. Avaimesta huokui selittämätöntä energiaa, voiman tunnetta, vaikka se samanaikaisesti pelotti Ansaa.
Ansa pyyhki pos hämähäkinseitit lukkopesästä ja ojensi avaimen kohti reikää. Avain alkoi kuumeta entisestään ja aloitti saman voimakkaan surinan. Se oli yhtä voimakas kun sadat ampiaiset ampiaispesässään. Hän yritti ole nopea ja työntää avaimen pikaisesti reikään, mutta sitten tapahtui jotain odottamatonta. Avaimen irrallinen osa alkoi sinkoilla holtittomasti sinne tänne, avain muuttui hehkuvan hiilen punaiseksi ja poltti Ansan kämmenen pahoin. Voimakkaan kivun seurauksena Ansa irrotti avaimesta ja se tippui raskaasti kolahtaen märälle betonilattialle. Ansa parkaisi tuskasta ja puristi kättään nyrkkiin. Irrallaan ollut avaimen osa jäi leijumaan ilmaan, kunnes se yllättäen syöksyi kohti Ansan kasvoja. Ansa ei ehtinyt väistää pientä hiilen punaisena hehkuvaa osaa ja se osui häntä suoraan poskeen. Se jätti jälkeensä ikävän palovamman. Pieni osa jatkoa kiivasta lentämistä ja hyökkäystä kuin pesäänsä puolustava ampiainen. Ansa alkoi perääntyä portaita kohti ja yritti huitoa vihaisen lentäjän tiehensä. Hän juoksi pimeitä portaita ylös ja kompasteli pahasti matkallaan suojellakseen itseään. Ylös päästyään Ansa tempaisi oven auki ja heittäytyi sisään. Hän rojahti lattialle, kiepsahti nopeasti selälleen ja onnistui potkaisemaan oven kiinni perässään. Perässä lentävä pieni osa kolahti voimakkaasti päin puista ovea. Osa alkoi vimmatusti paukuttamaan itseään päin ovea, kuin tikka hakkaa puuta. Ansa makasi hengästyneenä ja järkyttyneenä lattialla, hänen polvet oli aivan verillä kompuroinnista ja hänellä oli pieniä palovammoja siellä täällä kehoaan. Ennen kuin Ansa tajusi kaan hän tunsi kuinka hänet kiskottiin ylös lattialta hiuksista pitäen. Noita oli löytänyt hänet. Ansa yritti vastustaa kaikin voimin ja huusi niin lujaa kuin pystyi, mutta nopea ja voimakas isku päähän vei häneltä tajun.
Aika hieno avain! Näitä siis vielä voi käyttää. Menin avaamaan vuokramökin aittaa, osa porukasta saa nukkua siellä. Avain jotenkin heilui toisessa kädessäni. Avaimen reikä oli romanttisen kaunis metallilevy. Työnsin avainta sitä kohti, aluksi meni niin kuin ajattelin, sitten en osannut ajatella. Onko avaimessa jokin läpinäkyvä lasikuitu osa? Mutta se osa liikkui eri tahtiin?? Täytyykö avain jotenkin tasata, että osat pysyy järjestyksessä? Laitoin avaimen kuistin pöydälle, jotta se tasaantuisi. Irrotin käteni siitä ja annoin hetken olla. Se palanen on irti, mutta en voi vetää sitä kauas? Yritin taas avata, ei onnistunut. Nyt saa joku toinen tulla kokeilemaan.