- 13.7.2022
- Vieraskynä
Vuosien jälkeen uskallus kirjoittaa ajatuksen virtaa
Lapsena, kun ystäväni tuli kotiimme yökylään, hän usein pyysi minua kertomaan iltasaduksi, itse keksimiäni tarinoita. Kasvaessamme teini-ikään tarinoiden sisältökin muuttui romanttisiksi ihastumistarinoiksi, joissa tyttö oli sankari, itsenäinen nainen, joka sai miehen, kehen oli ihastunut. Kirjoittelin näitä teini-ikäisen tarinoita ylös ja kuvittelin, että minusta tulisi suuri novellikirjailija. Samoin kirjoittelin salaa erilaisia runoja vihkojen kulmiin, mutten uskaltanut niistä koskaan kertoa kenellekään. Koulussa keksimiäni tarinoita ei koskaan luettu luokan edessä, joka oli eräänlainen ansiomerkki siitä, että kirjoituksen tekijä oli ollut oivalluksellinen ja taiturimainen sanan säilän kesyttäjä.
Aikuisuudessa hautasin kaiken kirjoittamiseen liittyvän. Uskoin, että olin tavallinen duunari, jonka mielikuvitus ei kykene tuottamaan tarpeeksi sivistynyttä tekstiä tahi ymmärrä kieliopista hölkäsen pöläystä.
Jostain kumman syystä aloittaessani avoimessa yliopistossa opinnot, huomasin, että minulla on valtava pakottava tarve tuoda näkyväksi omaa ajatteluani. Haaveilin tekeväni blogia, mutta emmin, koska eihän minulla olisi taitoa kirjoittaa taikka sisältöä kirjoittamisille niin, että ketään kiinnostaisi.
Päätin kuitenkin sammuttaa polttavana roihuavan tulen sisältä ja päätin, kirjoittaa blogia vain itselleni kuin päiväkirjana. Hiljalleen rohkenin myös aloittaa kirjoitusten jakamisen somessa. Kuin tilauksesta tukahduttamaan uskallukseni kaksi vanhaa koulukaveriani julkaisivat omat kirjansa. Sätin itseäni, mitä oikein kuvittelinkaan, että minusta syntyisi tekstiä. Mutta samaan aikaan alkoi itämään orastava ajatus, miksen minä, kun hekin…. Kolmen vuoden esseiden kirjoittamisen jälkeen tunsin surua, että kirjoitukset, joita olin tuottanut hautautuisivat joihinkin mustien mitättömien muistitikkujen hautuumaalle surullisina mitättöminä tiedostoina, joiden olemassaolosta ei kellään olisi tietoa.
Koin epäreiluksi, että suurella uurastuksella tekemäni työ valuisi huleveden mukana viemäriin ja jäljelle jäisi kuihtunut muisto niistä artikkeleista, joita työpöydän yli kaartuvassa valossa koitin tihrustaa ja joista ammensin ymmärrykseni työstä ja tavasta tehdä sitä. Luin rohkeista innovaatioista, joiden luojat uskoivat vain itse omaan tekemiseen ja joille muut naureskelivat partaansa.
Jostain selittämättömästä sattuman summasta seikkailin eräänä iltana ”interwebsin” ihmeellisessä maailmassa ja vastaani tuli kurssi, jossa mainostettiin luovaa kirjoittamista. Enhän minä tuollaiselle voi osallistua. Enhän minä ole luova, ne, on ne muut, jotka suolatavat paperille kirjaimia peräkkäin, muodostaen sanoja, joista syntyy merkityksellisiä ajatuskuvioita. Ja bumbs, olin painanut ilmoittaudu-painiketta.
Tuo painallus oli parasta, jota olin hetkeen elämässäni intuitiolla tehnyt. Kurssi auttoi avaamaan ymmärryksen, että tekstiä voi aloittaa kirjoittamaan ilman käsikirjoitusta. Kirjoitusta levitetään ja lavennetaan. Kirjoittaa voi missä vain, mistä vain. Maitokahvin värinen kukkakuvioinen kirjoitusvihkoni alkoi täyttymään sanoista, lauseista ja sielun maisemaa maalaavista teksteistä, joihin lisäisin värejä, yksityiskohtia sekä yllättäviä tarinan käänteitä.
Erityisesti mieleeni jäi tehtävä, jossa tarkoitus oli tarkkailla ympärillä olevia ihmisiä
Satuin menemään naapurikaupungissa olevaan tunnelmalliseen kaksi huoneiseen kahvilaan, jossa lattialankut narisevat jokaisella askeleella ja seinät huokuvat tummien hirsien tarinaa äänettömästi kertoen. Tarinoita, joita pöydissä on kerrottu, rakkaudesta, surusta, ilosta, unelmista. Istuin ikkunan eteen pienen pyöreän pöydän ääreen, jota peitti käsintehty puuvillainen pitsiliina sekä pieni pöytälamppu.
Tehtävä oli siis tarkkailla ympärillä olevia ihmisiä ja keksiä heille tarina. Sen jälkeen tarinaan piti kirjoittaa kaksi muuta näkökulmaa. Jaan tämän tehtävän teille ja teksti saa ensiesityksensä ruusukuvioisen vihon rivittömiltä sivuilta.
Tarina 1
Hyvän aikaa jo keski-iän ylittänyt nainen lyhyissä harmaissa hiuksissaan , jotka tuulen tuivertamina leijuivat kuin tuhannet hopealangat ilmassa istuutui kahvilan pöytään. Nainen riisui takkinsa, jota voi käyttää säällä kuin säällä, ( selkeästi siis käytännöllinen luonne) ja asetti sen puisen pinnatuolin selkänojalle varovaisesti kuin vastasyntyneen lapsen. Naista vastapäätä istui jo pöydän äärellä selkeästi nuorempi nainen, joka ikänsä puolesta olisi voinut hopean harmaan käytännöllisen naisen tytär. Nuorempi nainen oli jo tilannut kahvit ja voisilmäpullat, joista voisula oli valunut servietille, joka oli asetettu leipälautasen päälle kuin suojellakseen lautasta, joka olisi voinut olla yhtä vanha kuin kahvilan tummat hirsiseinät. Nuoremmalla naisella oli poolokauluksinen villamekko ja hänen laukkunsa lepäsi tyhjällä tuolilla heidän välillään. Kahvilassa leijaili tuoreen vastapaahdetun kahvin tuoksu. Vanha nainen oli kääntänyt katseensa ohi vastapäätä istuvan naisen ja katse oli kaukaisuudessa. Nainen siveli amulettia, joka roikkui ohuessa hopeaketjussa hänen kaulaltaan. Nuorempi nainen katseli tuota korua sivelevää naista kuin peläten rikkovansa jotakin, mikäli avaisi suunsa. Vanha nainen oli ajatuksissaan jossain eri ajassa ja paikassa , johon vain hänellä oli mahdollisuus nähdä. Äkkiä hän värisi kuin kylmissään ja havahtui omasta maailmastaan, ajatuksistaan. Hän hymyili vastapäätä istuvalle nuorelle naiselle, ojensi vasemman kätensä tarrautuakseen posliiniseen kahvikuppiin, jota koristi ruskeat ruusun terälehdet.
Tarina 2
Tarina 3
Joskus siis jokin yksi kurssi voi avata, jotain mitä on koittanut omien uskomusten takia piilottaa ja tukahduttaa. Tuo mielen ja sanan arkun aukaisu on synnyttänyt tietokirjan Työvoinnin puuhastelukirjan sekä loppukesälle 2022 ilmestyvän runokirjan (e-kirjana) Pisaroiden kiru elämän kigosta.
Kirjoittaminen on osa minua ja tapaani saada ajatukset ulos. Minulla on selkeä visio kirjoittaa seuraavaksi fiktiivinen omaelämäkerta, novellikokoelma sekä toinen tietokirja luomastani Mielenhaiku™ matalan kynnyksen keskustelu ja ohjausprosessista, jossa hyödynnetään narratiivista kerronnallisuutta ja haikujen kirjoittamista.
Ehkä kirjoitan myös toisen runokirjan, mutta sen kohtalo yksin tietää. Sen tiedän, että kirjoittamista en enää tukehduta. Kielioppi on edelleen heikoin lenkkini, mutta uskon, sen olevan myös ruosteessa vuosien käyttämättömyyden takia, sillä tein myös kirjoittaminen.fi sivuilla olleen kielenhuollon tehokurssin matkustus-teemana, joka muistutteli loistavasti yhdyssanojen ja taivutusmuotojen olemassaoloja.
Uskallus, rohkeus synnyttää ajatuksen virtaa. Jos ei muuta niin ainakin omaksi iloksi. Uskaltakaa siis vain rohkeasti tarttua kynään ja laittakaa kirjaimia peräkkäin. Niistä muodostuu tavuja, joista syntyy sanoja. Sanoista virkkeitä, virkkeistä kappaleita ja kappaleista tarina.
Terveisin Ninni Villgren
www.ninnivillgren.com