Vuosien jälkeen uskallus kirjoittaa ajatuksen virtaa

Lapsena, kun ystäväni tuli kotiimme yökylään, hän usein pyysi minua kertomaan iltasaduksi, itse keksimiäni tarinoita. Kasvaessamme teini-ikään tarinoiden sisältökin muuttui romanttisiksi ihastumistarinoiksi, joissa tyttö oli sankari, itsenäinen nainen, joka sai miehen, kehen oli ihastunut. Kirjoittelin näitä teini-ikäisen tarinoita ylös ja kuvittelin, että minusta tulisi suuri novellikirjailija. Samoin kirjoittelin salaa erilaisia runoja vihkojen kulmiin, mutten uskaltanut niistä koskaan kertoa kenellekään. Koulussa keksimiäni tarinoita ei koskaan luettu luokan edessä, joka oli eräänlainen ansiomerkki siitä, että kirjoituksen tekijä oli ollut oivalluksellinen ja taiturimainen sanan säilän kesyttäjä.

Aikuisuudessa hautasin kaiken kirjoittamiseen liittyvän. Uskoin, että olin tavallinen duunari, jonka mielikuvitus ei kykene tuottamaan tarpeeksi sivistynyttä tekstiä tahi ymmärrä kieliopista hölkäsen pöläystä.

Jostain kumman syystä aloittaessani avoimessa yliopistossa opinnot, huomasin, että minulla on valtava pakottava tarve tuoda näkyväksi omaa ajatteluani. Haaveilin tekeväni blogia, mutta emmin, koska eihän minulla olisi taitoa kirjoittaa taikka sisältöä kirjoittamisille niin, että ketään kiinnostaisi.

kirjoittaminen

Päätin kuitenkin sammuttaa polttavana roihuavan tulen sisältä ja päätin, kirjoittaa blogia vain itselleni kuin päiväkirjana. Hiljalleen rohkenin myös aloittaa kirjoitusten jakamisen somessa. Kuin tilauksesta tukahduttamaan uskallukseni kaksi vanhaa koulukaveriani julkaisivat omat kirjansa. Sätin itseäni, mitä oikein kuvittelinkaan, että minusta syntyisi tekstiä. Mutta samaan aikaan alkoi itämään orastava ajatus, miksen minä, kun hekin…. Kolmen vuoden esseiden kirjoittamisen jälkeen tunsin surua, että kirjoitukset, joita olin tuottanut hautautuisivat joihinkin mustien mitättömien muistitikkujen hautuumaalle surullisina mitättöminä tiedostoina, joiden olemassaolosta ei kellään olisi tietoa.

Koin epäreiluksi, että suurella uurastuksella tekemäni työ valuisi huleveden mukana viemäriin ja jäljelle jäisi kuihtunut muisto niistä artikkeleista, joita työpöydän yli kaartuvassa valossa koitin tihrustaa ja joista ammensin ymmärrykseni työstä ja tavasta tehdä sitä. Luin rohkeista innovaatioista, joiden luojat uskoivat vain itse omaan tekemiseen ja joille muut naureskelivat partaansa.

Jostain selittämättömästä sattuman summasta seikkailin eräänä iltana ”interwebsin” ihmeellisessä maailmassa ja vastaani tuli kurssi, jossa mainostettiin luovaa kirjoittamista. Enhän minä tuollaiselle voi osallistua. Enhän minä ole luova, ne, on ne muut, jotka suolatavat paperille kirjaimia peräkkäin, muodostaen sanoja, joista syntyy merkityksellisiä ajatuskuvioita. Ja bumbs, olin painanut ilmoittaudu-painiketta.

Tuo painallus oli parasta, jota olin hetkeen elämässäni intuitiolla tehnyt. Kurssi auttoi avaamaan ymmärryksen, että tekstiä voi aloittaa kirjoittamaan ilman käsikirjoitusta. Kirjoitusta levitetään ja lavennetaan. Kirjoittaa voi missä vain, mistä vain. Maitokahvin värinen kukkakuvioinen kirjoitusvihkoni alkoi täyttymään sanoista, lauseista ja sielun maisemaa maalaavista teksteistä, joihin lisäisin värejä, yksityiskohtia sekä yllättäviä tarinan käänteitä.

Erityisesti mieleeni jäi tehtävä, jossa tarkoitus oli tarkkailla ympärillä olevia ihmisiä

Satuin menemään naapurikaupungissa olevaan tunnelmalliseen kaksi huoneiseen kahvilaan, jossa lattialankut narisevat jokaisella askeleella ja seinät huokuvat tummien hirsien tarinaa äänettömästi kertoen. Tarinoita, joita pöydissä on kerrottu, rakkaudesta, surusta, ilosta, unelmista. Istuin ikkunan eteen pienen pyöreän pöydän ääreen, jota peitti käsintehty puuvillainen pitsiliina sekä pieni pöytälamppu.

Tehtävä oli siis tarkkailla ympärillä olevia ihmisiä ja keksiä heille tarina. Sen jälkeen tarinaan piti kirjoittaa kaksi muuta näkökulmaa. Jaan tämän tehtävän teille ja teksti saa ensiesityksensä ruusukuvioisen vihon rivittömiltä sivuilta.

Tarina 1

Hyvän aikaa jo keski-iän ylittänyt nainen lyhyissä harmaissa hiuksissaan , jotka tuulen tuivertamina leijuivat kuin tuhannet hopealangat ilmassa istuutui kahvilan pöytään. Nainen riisui takkinsa, jota voi käyttää säällä kuin säällä, ( selkeästi siis käytännöllinen luonne) ja asetti sen puisen pinnatuolin selkänojalle varovaisesti kuin vastasyntyneen lapsen. Naista vastapäätä istui jo pöydän äärellä selkeästi nuorempi nainen, joka ikänsä puolesta olisi voinut hopean harmaan käytännöllisen naisen tytär. Nuorempi nainen oli jo tilannut kahvit ja voisilmäpullat, joista voisula oli valunut servietille, joka oli asetettu leipälautasen päälle kuin suojellakseen lautasta, joka olisi voinut olla yhtä vanha kuin kahvilan tummat hirsiseinät. Nuoremmalla naisella oli poolokauluksinen villamekko ja hänen laukkunsa lepäsi tyhjällä tuolilla heidän välillään. Kahvilassa leijaili tuoreen vastapaahdetun kahvin tuoksu. Vanha nainen oli kääntänyt katseensa ohi vastapäätä istuvan naisen ja katse oli kaukaisuudessa. Nainen siveli amulettia, joka roikkui ohuessa hopeaketjussa hänen kaulaltaan. Nuorempi nainen katseli tuota korua sivelevää naista kuin peläten rikkovansa jotakin, mikäli avaisi suunsa. Vanha nainen oli ajatuksissaan jossain eri ajassa ja paikassa , johon vain hänellä oli mahdollisuus nähdä. Äkkiä hän värisi kuin kylmissään ja havahtui omasta maailmastaan, ajatuksistaan. Hän hymyili vastapäätä istuvalle nuorelle naiselle, ojensi vasemman kätensä tarrautuakseen posliiniseen kahvikuppiin, jota koristi ruskeat ruusun terälehdet.

Tarina 2

Nainen poolokauluksisessa villamekossaan katsoi kelloa ja huokaisi syvään. Äidin olisi pitänyt tulla jo vartti sitten. Nainen oli tilannut heille jo kahvit ja aamulla leivotut tuoreet pullat. Hänen ei pitäisi syödä pullaa, mutta olisi ollut epäkohteliasta äitiä kohtaan tilata vain yksi pulla. Tämä ei ole yhtään äidin tapaista. Äiti ei koskaan myöhästy. Kuinka monta kertaa hän oli isällekin tuhissut, kun isä oli vasta vetänyt housuja jalkaan, toisten jo odotellessa eteisessä takit päällä. Huoli hiipi naisen pallean kohdalle rintakehän alle. Nainen päätti kuitenkin olla antamatta huolelle sijaa ja siinä samassa kahvilan ovi kävi ja äiti saapui kuin ballerina hiljaa huoneeseen. Nuorempi nainen näki itkun äidin silmien takana. Jos isä eläisi, hän ojentaisi kätensä, silittänyt äidin tuulentuivertamat hiukset omille sijoilleen, antaen käden laskeutua äidin poskelle silittäen tämän silkin pehmoista poskea kuin huomaamattoman höyhenen kosketus. Tytär nieli itkun, hän tunsi polttavan tunteen luomiensa takana. Vaikka hän kuinka puri poskeaan, meinasi suolainen kyynelpisara vieriä nenän vierustaan. Hän katsoi äiti ja mietti, oliko tämä nukkunut viime aikoina yhtään. Äiti näytti yhtäkkiä hauraalta ja väsyneeltä. Äiti istuutui häntä vastapäätä ja katosi muistoissaan aikaan. Ehkä aikaan, jolloin he rakastamansa miehen kanssa kävivät kesken arjen kiireiden vain heille varatun hetken kaksin. Isä keksi aina jonkin yllätyksen äidille, milloin he kävivät kesken kiireisimmän työkiireen kaksin kahvilla tässä nimenomaisessa kahvilassa, tässä nimenomaisessa kahvilassa. Kuinka he käsikädessä juoksivat kadun yli toimistorakennuksesta ollakseen vain hetken toisilleen. Tytär ei uskaltanut liikahtaa, tuskin edes hengittää, ettei hän rikkoisi tätä hetkeä. Äidin sormet kulkivat amuletin yli silittäen hellästi sen pintaa, kuin isän käsi silitti äidin hiuksia. Isä oli ostanut amuletin äidille heidän ensimmäisen iltansa jälkeen viisikymmentä vuotta sitten. Amuletti oli tuosta illasta lähtien ollut äidin kaulassa. Äkkiä äiti käänsi katseensa ja hetken kaksi naista jakoivat hetken kyynelten valuessa pisaroiden vuonona kohti kaulan kaarta.”

Tarina 3

Mies istui autossaan ja naputti hermostuneena sormillaan rattia radiossa soivan musiikin tahtiin. Miten ihmeessä aina silloin, kun hänellä oli kiire, kaikki sampsun köröttelijät olivat liikenteessä. Tietenkin nainen ratissa, hän huokaisi syvään. Harmaa henkilöauto nytkähti liikkeelle kuin kengurubensaa tankissa, liikennevaloissa. Musta savu tuprahti pakoputkesta uudestaan ja uudestaan, joka hypähdyksellä. Miten ihmeessä kuski oli saanut kortin tai edes auton käyntiin? Äkkiä auto syöksähti moottori kiljuen eteenpäin suojatielle, jonne kuin tyhjästä oli ilmaantunut polkupyöräilijä tiukoissa pyöräilytrikoissaan ja neonkeltaisessa takissaan. Miehen katsoessa takana olevasta autostaan edessään näkyvää kuvaa kuin hidastettua elokuvaa kauhuissaan, aivojensa tuottavan näkökenttään kuvan, jossa henkilöauto törmää työmatkatempoa ajavaan fillaristiin. Kuin ihmeen kaupalla pyöräilijä kerkesi nyrkkiään puiden puikahtaa alta pois ja kaikki kolme selviävät säikähdyksellä. Henkilöauto seisoi edelleen paikallaan moottori huutaen kuin tuomipäivänä. Mies nousi omasta autostaan ajatellen, oliko nainen saanut kenties sairaskohtauksen ja päätti tarkistaa tilanteen. Eihän tuota voi jättää keskelle risteytä, tiedä vaikka ajaisi vastaan tulevan rekannokkaan. Mummeli taisi olla itsetuhoinen, dementoitunut tai muuten vain sekaisin. Miehen päästyä auton luokse, hän näki hopeanharmaa hiuksisen naisen tuijottavan eteensä puristaen nyrkit valkoisena ohjauspyörää. Mies koputti auton sivuikkunaan, mutta tuntui, että nainen oli kuin transsissa. Hitaasti hän vihdoin käänsi päänsä kyynelteen peittäessä silmien verkkokalvon. Mies sammutti auton kääntäen avaimet virtalukossa, tarttui naista käsivarresta auttaen tämän pois kuljettajan paikalta. vaikka sata torvea huutaisi heidän ympärillään hän ymmärsi, ettei nainen voisi ajaa enää metriäkään autoaan. Nainen tarttui hänen käteensä ja päästyään ulos autosta, hän halasi tätä nuorta tuntematonta miestä. Mies talutti vanhan naisen oman autonsa takapenkille ja siirsi naisen auton risteyksestä linja-autopysäkille. Palatessaan omalle autolle, hän tajusi, ettei ole koskaan aiemmin toiminut näin. Puoli tuntia sitten häntä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa mikään harmaahapsinen pieni mummeli, mutta jotain liikahti hänen sisällään nähdessään tuon ilmeen, kun nainen käänsi katseensa. Silmistä, joilla hän miestä katsoi, näkyi pohjaton suru. Niin pohjaton, ettei miehen oma suru ollut koskaan ollut niin syvää, vaikka hän oli kuvitellut nähneensä elämässään jo kaiken synkän. Mies ajoi naisen kahvilaan, johon tämä oli menossa ja lupasi odottaa tätä ulkona. Nainen hymyili kiitollisena, mutta kertoi tyttärensä odottavan häntä. Poistuessaan autosta, hän puristi miehen kättä ja ojensi käyntikorttinsa. Mies oli löytänyt sielunsa puolikkaan.
runo

Joskus siis jokin yksi kurssi voi avata, jotain mitä on koittanut omien uskomusten takia piilottaa ja tukahduttaa. Tuo mielen ja sanan arkun aukaisu on synnyttänyt tietokirjan Työvoinnin puuhastelukirjan sekä loppukesälle 2022 ilmestyvän runokirjan (e-kirjana) Pisaroiden kiru elämän kigosta.

Kirjoittaminen on osa minua ja tapaani saada ajatukset ulos. Minulla on selkeä visio kirjoittaa seuraavaksi fiktiivinen omaelämäkerta, novellikokoelma sekä toinen tietokirja luomastani Mielenhaiku™ matalan kynnyksen keskustelu ja ohjausprosessista, jossa hyödynnetään narratiivista kerronnallisuutta ja haikujen kirjoittamista.

Ehkä kirjoitan myös toisen runokirjan, mutta sen kohtalo yksin tietää. Sen tiedän, että kirjoittamista en enää tukehduta. Kielioppi on edelleen heikoin lenkkini, mutta uskon, sen olevan myös ruosteessa vuosien käyttämättömyyden takia, sillä tein myös kirjoittaminen.fi sivuilla olleen kielenhuollon tehokurssin matkustus-teemana, joka muistutteli loistavasti yhdyssanojen ja taivutusmuotojen olemassaoloja.

Uskallus, rohkeus synnyttää ajatuksen virtaa. Jos ei muuta niin ainakin omaksi iloksi. Uskaltakaa siis vain rohkeasti tarttua kynään ja laittakaa kirjaimia peräkkäin. Niistä muodostuu tavuja, joista syntyy sanoja. Sanoista virkkeitä, virkkeistä kappaleita ja kappaleista tarina.

Terveisin Ninni Villgren
www.ninnivillgren.com

Facebook
Instagram

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Vieritä ylös