
Epäonnistuminen ei ole vain väistämätöntä vaan tarpeellista
Epäonnistuminen on sana, jota vältellään kuin huonoa säätä. Sanotaan mieluummin, että “ei mennyt suunnitelmien mukaan” tai “otettiin sentään oppia”.
Mika Waltari istui kantakuppilansa nurkkapöydässä, ystäviensä seurassa, sormet lujasti lasin ympärillä. Ilta oli nuori, mutta rahat oli juotu, taas. Ei se sinänsä ollut ongelma – ongelma oli autiomaa.
Hänen sankarinsa, tarinan päähenkilö, oli jätetty selviytymään lentohiekan armoille, ja nyt olisi kiire keksiä, miten tämä pääsisi sieltä pois. Deadline painoi päälle, ja kello tikitti.
Heureka!
Waltari nousi äkisti. Seurue kohotti katseensa.
Mitä nyt?
Mutta Waltari oli jo ovella, pitkä harppova askel häipymässä kohti kotiaan.
Kului kaksi tuntia.
Kun Waltari palasi, hän huitaisi setelitukulla ilmaan kuin taikuri tempustaan varmana.
— Kaikille juomat, minä tarjoan!
Lasien kilinässä seurue uteli tarinan ratkaisua. Mitä ihmettä hän oli keksinyt? Miten sankari pelastui?
— Lukekaa huomisesta lehdestä, Waltari vastasi, joi lasinsa tyhjäksi ja virnisti.
Aamulla tarina sai jatkonsa: “Päästyään pahasta pinteestä sankari ratsasti länteen.”
Ja se riitti.
Tarinan opetus: kaikkea ei tarvitse kertoa.
Epäonnistuminen on sana, jota vältellään kuin huonoa säätä. Sanotaan mieluummin, että “ei mennyt suunnitelmien mukaan” tai “otettiin sentään oppia”.
Kirjoittaminen on paon ja paluun taito. Toisinaan tarvitsemme uuden ympäristön, jotta sanat voivat syntyä – ja jotta ne voivat jatkaa kulkuaan sittenkin, kun reissu on ohi.
Linnunlaulun kehdossa, vanhan kirjakaupan yläkerrassa, Tenneseen maaseudulla tai eläväisessä pikkukylässä puikkelehtivan kujan päässä.