Kirjailija, minäkö?

Syksyllä 1969 Englannissa aloitin koulun 4-vuotiaana. Englannissa lapset aloittavat koulunkäynnin, kun he täyttävät viisi vuotta.

Viiden vanhana tykkäsin kuulemma lukea paljon. Niin paljon, että opettaja kutsui minut ja vanhempani puhutteluun. Opettaja kysyi, voisinko hidastaa lukemistani, koska olen niin paljon edellä muita oppilaita. Hän siis pyysi minua “madaltamaan” oppimis- ja lukemishaluani muiden luokkalaisteni tasolle. Kuuleman mukaan laitoin kirjat pois ja aloin kehittyä samalla vauhdilla kuin muut. 

En itse muista koko episodia, pakosti sillä kuitenkin oli jonkinlainen vaikutus. Ehkä se myös oli osasyy sille, miksi kouluraporteissa aina luki että olen suorittanut kaiken hyvin, mutta paremminkin voisi mennä.

Kuva: Paul Stevensin kotialbumi

Kaikki muut paitsi kielet kiinnostavat

Yläkoulussa piti valita yksi vieras kieli – aloitin ranskalla, mutten pitänyt siitä. Vaihdoin saksaan, ja huomasin, etten tykännyt siitäkään. Vieraat kielet ja vieras kielioppi olivat minulle liian vaikeita. Toisaalta myös englannin kielen kielioppi oli vaikeaa tai sitten vain liian tylsää. Itse asiassa koin kielet ylipäätään tylsiksi ja vaikeiksi, vaikka tykkäsinkin lukea. Lukemani kirjat olivat seikkailu-, fantasia- scifi- ja sotakirjoja. Kirjat, jotka luimme koulussa, olivat kuitenkin tylsiä, vanhanaikaisia ja pitkästyttäviä.

Viimeisen kouluvuoden lopulla häämötti lopputentin aika. Tuohon aikaan Englannissa oli käytössä kaksi tasoa: alempi taso oli Certificate of Secondary Education (CSE) ja ylempi General Certificate of Education (GCE) Ordinary Level (O-taso). Jos haluaisin saada hyvän työpaikan, minun pitäisi saada viisi O-tasoa vähintään C:n arvosanalla. Suoritin kaksi CSE:ta ja yksi niistä oli saksan kieli, jossa kirjoitin nimen paperilla, en muuta.

Tein lopulta kuusi O-tason tenttiä. Vaikka oppilas ei periaatteessa voinut epäonnistua, alempi kuin C:n arvosana olisi työnantajan mielessä huono. Sain biologista ja matikasta B:n, maantieteestä ja ATK:sta arvosanan C. Fysiikasta sain vain E:n, mutta opettajani olikin ihan hullu. Englannin kielestä sain arvosanaksi D:n. Epäonnistuin, ja lähdin koulusta kädessäni neljä O-tason paperia.

Ammattikoulussa aloitin tietojenkäsittelytieteen opinnot. Samaan aikaan jatkoin englannin kielen harjoituksia ja suoritin tentit uudestaan vuoden päästä, joksin silloin vielä entistäkin huonommin. Sain arvosanaksi E:n. Mietin, pitäisikö minun luovuttaa. Olin tuolloin saanut työpaikan NatWest-pankista, mutta se ei kuitenkaan ollut sitä, mitä halusin tehdä. Menin iltakouluun ja jatkoin englannin kielen opiskelua, suoritin loppuvuodesta uudestaan loppukokeen. Ihme tapahtui. Sain arvosanaksi B:n! Miten, en tiedä mutta vihdoinkin englannin kielen opiskelut olivat paketissa. Nyt voisin keskittyä täysillä työelämään, hauskanpitoon kavereiden kanssa sekä moottoripyörällä ajamiseen.

Opiskelujen jälkeen en oikeastaan kirjoittanut mitään muuta kuin työraportteja ja työhakemuksia. Kaikki muu paitsi kirjoittaminen kiinnosti: moottoripyöräily ja pyörän korjaaminen oli paljon hauskempaa. Harrastin myös jo tuolloin valokuvaamista ja haaveilinkin valokuvaajan ammatista. Kuvasin kerran pro bonona muotinäyttelyn ja kavereiden bändille. Syystä tai toisesta urani valokuvaajana ei kuitenkaan lähtenyt lentoon, mutta jatkoin siitäkin huolimatta kuvaamista harrastuksena. Luin myös paljon kirjoja. Minulla on aina vähintään yksi kirja kesken.

1980-luvun lopulla kiinnostuin luonnonsuojelusta ja matkailusta, varsinkin omatoimisesta matkailusta. Pari kertaa kavereiden kanssa ajoimme moottoripyörillämme Italian kautta Kreikkaan. Ne olivat hauskoja seikkailuja, mutta ne eivät riittäneet minulle. Haluaisin tehdä vieläkin huikeampia moottoripyöräreissuja!

Kuva: Paul Stevensin kotialbumi

Kaikki muuttuu

Vuosi 1989 oli minulle kääntöpiste. Sain sovittua kuuden viikon pituisen kesäloman, josta osan pidin palkattomana. Lähdin yksin seikkailemaan Euroopassa moottoripyöräni kanssa.

Suunnitelmani oli ajaa maanteitse Britanniasta Kreikkaan silloin hajomiskynnyksen partaalla olevan Jugoslavian kautta. Ylitin meren yhden kerran, kun suuntasin Englannin kanaalin kautta Ranskaan. Olin sopinut näkeväni kaverini Paroksen saarella.

Yhtenä iltana Paroksella tutustuin samanikäiseen suomalaisnaiseen. Olin lumottu. Lähdimme yhdessä tutkimaan Kreikan saaria. Saman vuoden lokakuussa kävin Suomessa elämäni ensimmäistä kertaa, ja tuo matka muutti elämäni kokonaan. Marraskuussa Berliinin muuri hajosi. Yhdessä vuodessa maailmani ja maailma oli muuttanut täydellisesti ja pysyvästi.

Kuva: Paul Stevensin kotialbumi

Aloin kirjoittaa kirjeitä suomalaiselle tyttöystävälleni. Ostin suomen kielen kurssin Linguaphonelta ja aloin jälleen kerran opiskelut uuden kielen parissa. Huomasin pian, että minä itseasiassa aloin myös oppia suomen kieltä. Mietin, voisinko viimein onnistua ja oikeasti oppia kokonaan uuden kielen?

Seuraavan vuoden kesällä tulin uudestaan Suomeen, tällä kertaa etsimään töitä mutta myös opiskelemaan kieltä, ja tietenkin viettämään aika nuoren suomalaisen kaunottaren kanssa. Sain työpaikan, ja muutin Suomeen tammikuussa 1991.

Suomenkieliset kirjeet vaihtuivat kirjeisiin vanhemmilleni ja sukulaisilleni Englannissa. Jatkoin suomen kielen opiskelua. Välillä opiskelu sujui hyvin, välillä tuntui että pääni räjähtää kieliopin ollessa niin vaikeaa. Halusin kuitenkin kirjoittaa suomeksi, jotta oppisin paremmin uutta kieltä. Ongelmaksi muodostui se, etten keksinyt aiheita kirjoittaa, töissäkin käytin virallisena kielenä englantia. Tähän mennessä en koskaan ollut ajatellut, että minusta voisi tulla kirjailija. Ei siksi, etten ehkä pystyisi siihen, vaan siksi ettei se kiinnostanut minua.

Vuonna 1994 tein toisen ison päätöksen. Hain ja pääsin Helsingin yliopistoon opiskelemaan biologiaa. Aloitin opiskelijaelämän vielä saman vuoden syksynä. Haaveilin tutkijan urasta. Opiskelun aikana huomasin, että pystyn selittämään ja kirjoittamaan tieteellisiä aiheita hyvin. Yllätyin, koska olen ujo ja en silloin tykännyt puhua ihmisten edessä. Toisaalta tiesin myös sen, että tutkijana minun pitäisi pystyä selittämään tutkimukseni muille. Siksi yritin kovasti parantaa
kirjoitus- ja esiintymistaitoja. Gradun aiheesta osakirjoitin kolme tieteellistä artikkelia liito oravasta, jotka julkaistiin lehdissä ja myös kirjassa.

Kuva: Paul Stevens (@finnpaulphoto)

Perhe-elämä

Opiskelujen aikana tapahtui jälleen yksi iso muutos – tai oikeastaan kaksi. Lapsemme syntyivät.

Viiden vuoden opiskelun jälkeen valmistuin maisteriksi ja sain jatko-opiskelijan paikan. Urani tutkijana alkoi. Huomasin melko nopeasti, ettei aika riittänyt yhtäaikaisesti isänä ja tutkijana olemiseen, ja niinpä vaihdoin takaisin vanhaan ammattiini. Toisin sanoen aloin kirjoittaa koodia, en kuitenkaan kaunokirjallista tekstiä.

Monen vuoden ajan työstin pelkkää teknistä dokumentointia. En kirjoittanut yhtäkään luovaa tekstiä enkä tuolloinkaan haaveillut kirjan kirjoittamisesta. Elämäni täyttyi lasten harrastuksista ja perhe-elämästä. En kadu sitä yhtään. Löysin aikaa lukemiselle ja jatkoin valokuvaamista vanhalla järjestelmäkamerallani, myöhemmin myös digitaalisella pokkarikameralla. Suurin osa kuvista esitti perhe-elämäämme, mikä ei lainkaan haitannut. Tuolloin minulla ei vain ollut aikaa kuvata mitään muuta.

Vuonna 2015 lainasin kaverin digitaalista järjestelmäkameraa. Huomasin, miten DSLR-kamerat olivat kehittyneet. Lapsemme olivat kasvaneet isoiksi ja minulla oli enemmän vapaa-aikaa. Sain ensimmäisen Nikonin järjestelmäkamerani saman vuonna. Nyt rupesin opiskelemaan itsenäisesti, miten ottaisin parempia kuvia ja miten voisin kehittää niitä digitaalisessa pimiössä eli tietenkin Lightroomissa. Pari vuotta myöhemmin aloin kuvaamaan luontoa yhtä enemmän. Samaan aikaan pyrin myös kehittymään kuvaajana yhä enemmän.

Liityin paikallisen luontokuvaus-yhdistykseen, joka kantoi nimeä Suomenojan Luonto ry. Yhdistyksen perusideana oli esitellä kuvin ja sanoin Suomenojan lintualtaiden monimuotoisuutta. Nyt, vihdoinkin, sain syyn kirjoittaa suomeksi. Minulla oli kuitenkin pieni ongelma: en vielä pystynyt kirjoittamaan sujuvasti suomeksi. Puhuin kuitenkin suomea ihan hyvin, ja ymmärsin suomea hyvin. Luin paljon suomeksi. Aloin myös lukemaan aiheeltaan ja kieleltään vaikeampia kirjoja. Silti itse kirjoittaminen oli minulle edelleen haaste. 

Kuva: Paul Stevens (@finnpaulphoto)

Luontokuvausta kameralla ja tekstillä

Samaan aikaan kuvaustaitoni kehittyivät. Sain paikan Suomen luonnonsuojeluliitosta vapaaehtoisena valokuvaajana. Espoon rugby clubissa tutustuin David Mac Dougallsiin, joka ylläpiti News Now Finland -verkkosivustoa. Hän pyysi minut mukaan ensiksi julkaisemaan valokuvia Suomen luonnosta ja myöhemmin myös kirjoittamaan niistä tekstejä. Jatkoin omaa palstaa muutaman vuoden ajan, kunnes koronapandemia hankaloitti News Now Finlandin toiminta. Huomasin kuitenkin, että pidin yleisöille kirjoittamisesta. Ja halusin jälleen panostaa entistä enemmän kirjoittamiseen ja itseni kehittämiseen kirjoittajana. 

Parantaakseni kirjoittamisen taitojani etsin ja löysin sopiva kirjoituskurssin Helsingin kesäyliopistosta. Huomasin aika nopeasti, että pystyn kirjoittamaan paremmaksi suomeksi, kun vain harjoittelen. Tekstini, jotka kirjoitin Suomenojan luontoaiheisille viikko- ja kuukausiraporteille parantuivat.

Vuonna 2021 alkoi hieno projekti, Elämää Kaupungissa, jonka tavoite oli tarinoilla ja kuvilla herättää huomiota eläimistä, jotka asuvat kaupungeissaja joiden kanssa jaamme elinpiirimme. Meillä on oma nettisivu, jolle olen myös kirjoittanut muutaman artikkelin.

Opiskelujen ohella löysin ja ilmoittauduin Monni Himarin Vuodenkierto-luontokirjoituskurssille ja luovan kirjoittamisen kurssille. Kurssilla oli yksi harjoitus, jossa piti kirjoittaa ystävyydestä, joka päätyi. Tiesin heti, mistä kirjoittaa. Kun tekstini oli valmis, kysyin Monnilta, voisiko hän lukea sen läpi ja antaa minulle palautetta. Niin hän teki ja hänen palautteensa oli kannustava ja inspiroiva. Olin yllättynyt, kun luomani tunnelma vaikutti niin suuresti vieraaseen ihmiseen. Voinko minä, huonona kielen opiskelijana, oikeasti kirjoittaa tunnelmallista tekstiä ja vieläpä vieraalla kielellä, ja itse asiassa, jopa yhdellä maailman vaikeimmista kielistä?

Totta puhuakseni siihen on vielä matkaa. Tällä hetkellä yritän tulla paremmaksi kirjoittajaksi kirjoittamalla erilaisia tekstiä. Eteenpäin olen mennyt kuitenkin. Halu oppia ja kehittyä on vahva. Tänä vuonna otin jälleen ison askeleen eteenpäin, kun Luontokuva-lehden toisessa numerossa julkaistiin kirjoittamani ja kuvittamani artikkeli kaupunki ketuista Lontoossa ja Suomessa. Oli todella palkitsevaa nähdä oma työ printattuna lehdessä, jonka kuka tahansa voisi ostaa kaupasta. Ehkä olen vanhanaikainen, mutta lehdessä julkaistu artikkeli on paljon hienompi juttu kuin artikkeli nettisivulla.

Kuva: Paul Stevens (@finnpaulphoto)

Olen huomannut kaksi tyyliä, jotka sopivat minulle. Molemmissa tyyleissä käytän ottamiani kuvia. Ensimmäisessä tyylissä haluan kirjoittaa opettavaa tekstiä, mikä varmasti perustuu koulutukseeni ja nykyiseen ammattiini kouluttajana ja koulutusten suunnittelijana monikansallisessa yhtiössä. Toisessa tyylissä haluaisin olla luovempi, kuvittaa enemmän. Tämä toinen tyyli on myös haastavampi, varsinkin suomeksi, mutta se on kiva ja palkitseva tyyli. Jos joku sanoisi minulle, että tekstini saattoi hänet metsään tai tiettyyn tunnelmaan, olisin todella tyytyväinen.

Olenko sitten kirjailija?

En vielä. Tiedostan kuitenkin jo pikkuhiljaa, että myös minä pystyn kirjoittaa tekstiä, jota ihmiset haluavat ja nauttivat lukea. Ainakin toivon että ne ihmiset, jotka lukevat tekstini, myös nauttivat siitä. Välillä minun on kuitenkin vaikea ymmärtää, että pystyn kirjoittaa luettavaa tekstiä. Etenkin kun muistan, miten vähät välitin kirjoittamisesta ja kielistä koulussa. 

Onko minulla sitten haaveita kirjoittamisessa? On. Haluan kirjoita enemmän, suomeksi ja englanniksi. Ehkä vielä joskus olisi myös kiva kirjoittaa kirja. En tosin tiedä, mistä kirja kertoisi, mutta kirjassa varmasti olisi ottamiani luontokuvia. Oma kirjani voisi kertoa kokemuksistani Suomen luonnosta, minun ja liito-oravan tarinasta, tai jostain ihan tuntemattomasta aiheesta. Ehkä sitten, kun olen julkaissut kirjan, voin kutsua itseäni kirjailijaksi. Ehkä.

Ainiin, entä se nuori suomalainen kaunotar, joko lumosi minua vuonna 1989? No, olemme edelleen yhdessä, ja hänen hymynsä lumoaa minut edelleen.

Kuva: Paul Stevens (@finnpaulphoto)

Terveisin Paul Stevens

Valokuvausportfolio
Instagram
Facebook

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Vieritä ylös